12/29/2019

"pathetic never-been"

Tie mutkittelee läpi tiheän kuusimetsän. 

Kuiva asvaltti erottuu hyvin kuun valossa ja näyttää siltä kuin tie olisi kalpea käärme, joka kiemurtelee puiden lomassa aina ylös kohti vuoren huippua.
Tuuli pyörii kaikkialla ja tuntuu, ettei sekään osaa päättää mistä suunnasta se haluaisi tuulla.
Välillä pilvet peittävät kuun ja kaikki hämärtyy entisestään.


Seison keskellä tietä. 
Seison koska lupasin tulla sinua vastaan. 
Kuulin jo kaukaa kun lähestyit, ajoit kovaa, aivan liian kovaa. 
Yritin katsoa sinua kun lähestyit, mutta autosi valot olivat liian kirkkaat. En nähnyt mitä teit. 
Ehkä kyyneleet olivat saaneet näkösi sumentumaan, ehkä laitoit radiota pienemmälle, ehkä puhuit puhelimeen tai ehkä et vain huomannut minua muuten.
Tuuli sai aikaan puistatuksen.

Kaikki se lasinsirpaleiden määrä oli hämmästyttävä. Jarrutusjäljet asvaltilla kaartuivat vasemmalle. Lopulta autosi pysähtyi liian syvälle metsään. Tuntuu pahalta, että en ole varma teitkö sen tahallaan. Kaduitko ja yritit jarruttaa liian myöhään vai pitikö sinun osua ensiksi minuun. 
Vai oliko se vain onnettomuus. Tunnen sinut niin hyvin, että tiedän sinun varmuudella pelästyneen itsekin. Taidan myös itse olla shokissa.
Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti.
Pala nousee kurkkuun.
On vaikea saada henkeä.
On vaikea saada jalkoja tottelemaan ja ottamaan ensimmäistä askelta kohti autoasi ja sinua.

Olin aina kuvitellut, että kuolisimme yhdessä.
Olin nähnyt enneunissa kuinka veremme valuisi kilpaa ja sekottuisi lopulta samalla tavalla kuin sielumme olivat aikanaan kietoutuneet. 
Minun olisi kuulunut olla kyydissäsi. Silloin kaikki olisi mennyt oikein. 
Minun ei pitänyt jäädä jälkeesi.
Pelkään, että en saa koskaan tietää teitkö sen tahallaan vai oliko se vahinko.
Pääsin lopulta autolle, askeleeni painoivat kuin noidutulla.
Tiesin, että mitään ei olisi tehtävissä.
Olit niin kovin kaunis vielä nytkin.
Oli kuin olisit nukkunut syvää unta rattia vasten.
Vain se veren määrä pilasi kaiken.
En itkenyt, en huutanut, en kaatunut maahan.
Olin aivan turtana.
Sydämeni löi hitaasti, mutta niin raskaasti, että pelkäsin rintakehäni repeävän.
Sitten huomasin liekit, jotka kiipesivät vääntyneen konepellin alta.
Ne ahmivat koko ajan enemmän autoa ja lähestyivät sinua.
Yritin repiä ovea auki, yritin saada sinua ikkunan kautta, mutta sain vain revittyä syviä haavoja käsivarsiini sekä muutaman palovamman ennen kuin jouduin luovuttamaan. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja kaaduin selälleni. Nyt kyyneleet räjähtivät silmistäni ja nousin ylös ja lähdin juoksemaan kauemmas. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin ja niin kauas kuin jaksoin. 

Sitten kaikki pimeni.

-

Heräsin sairaalasta.
Vuorokauden jälkeen minut kotiutettiin.
Istuin kotonani terassilla enkä tehnyt mitään.
En pystynyt.
Poliisi kävi juttelemassa.
En muista mitä kerroin heille.
En muista mitä söin vai söinkö ollenkaan.
Sitten näin kun postinkantaja jätti kirjeen laatikkooni.
Sykkeeni kohosi.
Minua jännitti, sillä aavistin jotain.
Tai pelkäsin jotain.
Hain kirjeen.
Avasin sen repimällä.
Se oli sinulta.
Se oli päivätty juuri sille samalle päivälle, jolloin onnettomuus tapahtui.
Luettuani ymmärsin.
Luettuani annoin anteeksi sinulle.
Luettuani tiesin mitä minun piti tehdä.
Luettuani aloin valmistautumaan kostoon.
Luettuani tiesin, kuka sinut oli murhannut. 
Tai ainakin saanut sinut murhaamaan itsesi puolestaan.


Hendersson - Is your watch on the right time? Andersson - I got this from here!

 Kun olin nolla, sain vain olla. Kun olin yhden, tajusin avaruuden syvyyden. Kun täytin kaksi, ilmestyi huoneeni seinälle verellä piirretty ...