sescenti sexaginta sex

DCLXVI

Kaikki roomalaiset numerot viiteensataan asti suuruusjärjestyksessä, 

mutta vain kertaalleen kirjoitettuna.

Tuttavallisemmin sama = 666

When hell did freeze over PT XIV

DeRaps, Martinez ja Rusty haahuilivat avaruudessa. Aika varmoina siitä, että pitäisi oikeasti nyt vain mennä suorinta reittiä kotivarikolle, mutta kun ei huvittanut. Pitäisikö mennä baariin, Samin roadhouseen huuhtomaan oluella perääntymisen häpeä alas mielistä vai mitä pitäisi tehdä.

Heillä oli avaruusaluksessaan televisio, vaikka sieltä tuli lähinnä paskaa todellisuustelevisio-ohjelmaa, onneksi kirjallisuus oli voimissaan ja tarjosi korkeakulttuurillisia taide-elämyksiä pitkien avaruuslentojen aikana. Mutta televisio oli olemassa heilläkin, koska he eivät halunneet ihan kaikessa poiketa massasta. He olivat tarpeeksi huomiota herättäviä ilmestyksiä muutenkin ja heidän värikäs (ei sateenkaarimaisella tavalla värikäs) maineensa oli monin verroin värittänyt ihmisten tapaa suhtautua heihin ilman, että he yrittivät ottaa kantaa vapaa-ajan käyttäytymisellään siihen, mikä on mielekästä ajanvietettä.

Ensimmäistä kertaa aikoihin Rusty potkasi television päälle, aluksessa vallitseva hiljaisuus oli pakko tuudittaa telkkarin huminan alle. Kanava joka oli päällä näytti ohjelmaa siitä, kuinka työttömät julkkikset tappoivat toisiaan 10.000 peson palkkiota vastaan. Viimeinen elossa oleva julkkis voittaisin sen, toki summa oli ehdollinen sillä se tuli käyttää kauneusleikkauksiin. Rusty tuhahti ja vaihtoi kanavaa. Sieltä tuli etäisesti musiikkipainotteista ohjelmaa. Joku rap-artisti puhui rumpukompin päälle tehneensä niin hienon kakan, että oli antanut sille isänsä nimen ja sitten alkoi kertosäe. Rusty ei ollut uskoa silmiään, nyrkkiä television kylkeen ja uutta kanavaa esille. 

Se oli kohtalon oikku.

Ohjelma oli hyvä ja se koski vielä heitä itseään.

Sieltä tuli talousuutiset.

Koska elettiin markkinataloudessa, jossa kaikki oli mahdollista niin tämän keikan aikana heidän oma siivousfirmansa oli saanut uudet omistajat. DeRaps eikä kumppanit aluksessa tienneet kuinka se oli edes mahdollista. Mutta koska DeRaps oli ammattilainen tappo- ja puhdistusalalla eikä niinkään talousekonomisissa juridiikan kiemuroissa niin uskottava se oli uutisia. Siellä haastateltiin juuri heidän uutta pomoaan, tarkemmin sanoen toimitusjohtajaa, joka kertoi DeRaps & Co siivousfirman uudelleen brändäyksestä. DeRaps ei tiennyt mitä se tarkoittaa, muttei pitänyt sanan kaiusta. Uusi toimitusjohtaja kertoi kuinka firma alkaisi tuottamaan enemmän lisäarvoa entiseen nähden. DeRaps ei tiennyt mitä on lisäarvo.

Uusi toimitusjohtaja kertoi kuinka vaihtoehdot olivat vähissä ja näin oli pakko toimia, koska muuten uhkasi näivettyminen markkinoilla. DeRaps katsoi hauiksiaan eivätkä ne näyttäneet tippaakaan näivettyneiltä.

Mutta nuo oudot sanat mitä tuo toimitusjohtaja viljeli holtittomasti kuin huora satiaisiaan ei ollut pahin osuus tässä uutisoinnissa.

Pahinta oli, että tuo uusi toimitusjohtaja oli nainen. 

Jakkupukuinen perkele.

Nuttura tiukalla kuin neitsyellä sulkijalihas.

Silmissä pistävä katse ja takavasemmalla rivi juristeja valmiina pistämään kirjallisia kapuloita loputtomasti rattaisiin,

DeRapsista tuntui, ettei hän koskaan ollut ollut näin syvällä avaruudessa. Mitä vittua tämä kaikki oli? Ensin kusetus keikan suhteen, muka tavallinen puhdistusoperaatio ja sitten tämä. Yritys vallattu sinä aikana ja puikkoihin pantu joku naikkonen, joka käytti suutaan väärin eli lähinnä puhumiseen.

DeRaps sulki silmänsä ja sanoi "Martinez, käännä keula kohti roadhousea. Nyt tarvitaan joku tolkku tähän ja se tolkku löytyy old no.7:n pohjalta.

When hell did freeze over PT XIII

10 vuotta noiden surullisten, mutta ah niin opettavaisten tapahtumien jälkeen moni asia oli muuttunut. John Killinger, ennen niin paatunut huligaani oli ollut toki jo muutaman vuoden hereillä koomansa jälkeen, vaikkakin muistinsa menettäneenä. John joka nykyään tunnettiin uudella nimellä, Swag Johnson, nimi jonka hän oli saanut parantolassa ollessaan, tuo mies joka tuotiin sinne pahoin palaneena, kaulavaltimossa kuulakärkikynä ja varpaista häneltä oli hohtimilla revitty kynnet. Kidutettuna ja raadeltuna, varmasti ansaitusti olisi hoitohenkilökunta ajatellut, jos he vain olisivat tienneet kenen koomaista ruhoa he joutuivat kaikin keinoin elvyttämään.

John Killingeriä/Swag Johnsonia oli pidetty koomassa puoli vuotta tarkoituksella ja seuraavat vuodet yritetty herätellä, mutta turhaan. Lopulta oli tapahtunut ihme, John oli herännyt, mutta ei samana miehenä. Hän tai kukaan muukaan ei tiennyt kuka hän oli. Hän oli istunut sen jälkeen monessa terapiassa ja eräs hypnotisoija oli väittänyt löytäneensä hänen minuutensa jostain alitajunnan sopukoista ja tahtomattaan istuttanut muistoja potilaalleen.

Niin Johnista tuli Swag.

John opetteli kaiken uudestaan.

Opetteli pöytätavat.

Opetteli niiamaan käskystä.

Opetteli olemaan ihminen.

Swag Johnson oli vapaa mies. Vapaa jopa omasta menneisyydestään, vapaa luomaan omaa tulevaisuuttaan. Swag tunsi vetoa liike-elämään. Hän sai kuuden megatonnin idean. Kuin vinksahtanut vinttikoira hän haistoi markkinaraon. Hän perusti toiminimen. Hän nimesi tuotteensa yksinkertaisesti, mutta myyvästi. Tuote oli hitti jo ennen kuin kukaan siitä kuuli. Nimenä "Nyt huora turpa ja vittu kiinni" oli tietenkin hieman pitkä, mutta se oli samalla hirmu mieleenpainuva. Kantava idea siinä oli se, että kun kerran kuukaudessa naisväestöllä perse vuotaa verta eli leikkisästi moonikset valtaa alaa niin kun kerran alapäähän laitetaan side niin Swag pohti, että sehän on vasta puolet ongelman ratkaisusta. Toki alapään siteellä saadaan nainen itse tyytyväiseksi, mutta mitenkä on miesten laita heidän ympärillään? Ei hyvä, vaikkakin kysymys oli puhtaan retorinen.

Selvää on, että puolukkapäivien aikana naisen turpavärkki suoltaa kitkerää ulinaa ja hermoja raastavaa valitusta ja sille pitäisi tehdä jotain. No Swag teki. Suht samanlaisia siteitä kuin mitä menee alapään juoksun tukkeeksi niin hieman muokkaamalla niillä voisi tukkia turvankin menkkojen aikaan akalta kuin akalta. Näin melusaaste minimoituisi ja ympäristö ilahtuisi. Hyödyt eivät jäisi edes siihen. Baarissa näkisi heti, kenelle ei kannata mennä tarjoamaan drinkkiä, koska vuodon, olkoonkin se ilman hyhmäisiä sattumia, niin sellaiseen valuvaan värkkiin ei ole kiva koskea ja pahimmassa tapauksessa sillä saa vain sotkettua Camaron takapenkin.

Swagista tuli rikas. Ja ensi kertaa elämässään täysin laillisesti. Swag oli arvostettu henkilö ja rotaritkin hänet palkitsivat. Swag oli hyväntuulinen ja hänen oli helppo hengittää. Hän oli tehnyt yhteiskunnalle palveluksen ja hän sai kutsuja ties mihin kissanristiäisiin. Swag menestyi ja sai huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Toki hän sai huomiota myös omalta sukupuoleltaan, koska jotkin miehet tunsivat vetoa toisiin miehiin ja se oli ok näin suvaitsevaisuuden aikana ja siinä, että mies tykkäsi sisustaa ei kai loppujen lopuksi ollut mitään väärää.

Swag ei itse ymmärtänyt sateenkaarikansaa, ei varsinkaan lesbiaaneja. Se oli hänen mielestään teeskentelyä. Se oli väärin, että lesbiaanit käyttivät dildoja makuuhuoneleikeissään, Swag tiesi tämän koska hän oli nähnyt lukemattomia elokuvia aiheesta.

Swagin mielestä dildoja käyttävät lesbiaanit huijasivat, ottivat rusinat maksalaatikosta, valitsivat vain pienen osan miehisyydestä kun olisi pitänyt ottaa koko paketti. Swag kysyikin monesti itseltään iltaisin peilin edessä, että mitä jos miehistä pitävät miehet hieroisivat tekovaginoita vastakkain samalla tavalla kun lesbiaanit hierovat tekopeeeeee-heh-heh-niksiä vastakkain.

Mutta Swagin onni ei ollut pysyvää. Vaikka Swag aka John Killinger saattoi olla unohtanut menneisyytensä ei historia ollut unohtanut Killingeriä. Ja vaikka tuskin kukaan entinen tuttu tunnisti Johnia siksi ruhjoutuneet ja palaneet olivat hänen kasvonsa. Ja vaikka aikaa oli kulunut vuosia ja sillä välin aikakaudet tuottaneet uusia paskiaisia planeettojen päälle niin joku oli jäänyt katkeraksi eikä ollut suostunut unohtamaan Killingeriä.

Eräänä päivän Swag Johnsonin puhelin soi, pirisi oikein pahaenteisesti, niin että linnut lakkasivat laulamasta ja taivaanrannalle kerääntyi mustia pilviä ja vauvat alkoivat itkemään kehdoissaan ja jossain vuorilla löi salama ja karvat niskasta perseeseen asti nousivat pystyyn ja kahvi maistui kitkerälle ja sekin meni väärään kurkkuun sillä hetkellä ja vastapäisessä talossa asuva yksinäinen kaveri heräsi päiväuniltaan painajaiseen sillä sekunnilla, kylmissään, mutta hikisenä, huuto takertuneena kurkkuun ja kynnet syvälle lakanoihin porautuneena, oli onni, että Swag oli käynyt juuri vessassa, koska muuten olisi saattanut herua vähän pissaa alusvaatteille. Todella pahaenteisestä pirinää tuo puhelin pitikin. Pakko vastata siihen pian tai naapurusto kuolee ennen aikaisesti ulostehalvaukseen. Swag ei ollut tiennyt, että tavallinen puhelin voi soida noin pahaenteisesti. Oli kuin olisi kuunnellut jotain sairasta digitaalista tuomiopäivän sinfoniaa, jonka olisi säveltänyt kateellinen paholainen.

Swagin käsivarsi tuntui mailin pituiselta, kun se hamusi puhelinta telineestään. Kämmen oli tunnoton ja sydämen lyönnit tuntuivat repivän flanellipaidan napit irti. Suonet pullistuivat kerrankin muuallakin kuin vain Swagin paksun mulkun ympärillä. Swag yritti vetää henkeä, mutta ei saanut kuin puoliksi keuhkot täyteen. Miten onkaan sarkastinen kohtalo!?!?! Ennen niin julma ja peloton konna oli maallisen menestymisen myötä muuttunut vikuroivaksi pikkulikaksi. Liian paljon menetettävää, liikaa asuntolainaa ja liian monta lomamatkaa mitkä pitäisi ehtiä toteuttamaan. Nuorimmainen ei ollut vielä valmistunut collegesta, tosin Swag oli lapseton, mutta ajatuksen tasolla se oli juuri näin.

"Vastaa nyt jo perkele siihen puhelimeen!!!" huusi Swagin omatunto, mutta kaikki tuntui tapahtuvan kuin hidastetussa eurooppalaisessa taide-elokuvassa. Oli kuin olisi katsellut laiskiaisten rakastelua terva-altaassa. Oli kuin jumalat olisivat koittaneet estää tätä hetkeä tapahtumasta. Mutta tämä oli väistämätöntä. Tämän täytyi tapahtua. Swag rykäisi kerran ja suoristi ryhtinsä. Swag pokkasi kantapäänsä yhteen ja otti parhaimman partiopoikailmeensä naamalleen. Swag katsoi ikkunasta ulos kuin viimeistä kertaa, antoi silmien heittää hyvästit kotikadulleen, halusi nähdä vielä kerran miltä maailma näytti, kun kaikki oli hyvin.

"Johnsoneilla Swag Johnson puhelimessa" sanoi John Killinger luuriin. Oli hiljaista, mutta Killinger tiesi munaskuitaan myöten, ettei langan toisessa päässä ollut tyhjää tai ettei kyseessä ollut väärään numeroon soittanut vajakki tai ettei kyseessä ollut uskomattoman edullinen lehtitarjous tai ettei soittaja ollut joku puolituttu joka vain koitui hyötyä Swagin menestyksestä milloin minkäkin tekosyyn varjolla. 

Swag tiesi tällä kertaa, että puhelu oli kohtalon puhelu. Olihan puhelin jumankekka soinut niin pahaenteisesti kun normaali soittoääni hänellä oli ihan erilainen. Normaalisti soittoäänenä oli euroviisu-tyyppistä iloista ja menevää musiikkia. 

Swagin korvaan kuului aluksi ylimielistä naureskelua ja Swagin sydän vaihtoi rytmilajia.

When hell did freeze over PT XII

Pikku potero joka neuvotteluhuoneen virkaa teki tässä epäformaalissa palaverissa täyttyi testosteronista uhkaavaa tahtia. Se oli vaarallista, koska se oli räjähdysherkkää. Ainoa herkkä asia DeRapsissa muuten.

DeRaps avasi suunsa, tuon saman läven, jonne oli kaatunut viskiä muutaman uima-altaallisen verran ja sama suu, joka oli imenyt pimperoisia enemmän kuin keskikokoisen tampponitehtaan koko tuotanto.

"-Ja paskat!"

Muuta ei tarvittu. Rusty ja Martinez ymmärsivät. He eivät olleet autistisia palikoita, joille tarvitsee selittää ja vääntää ratakiskosta mistä on kyse. Rusty varsinkin oli lahjakas ymmärtämään. Joskus meren rannalla hän tunsi etäisesti liikutuksen kaltaisia tunteita ymmärtäessään delfiinien tuskaa kaikesta siitä mitä ihmiskunta muovisaasteineen valtamerille teetti. Martinez sen sijaan oli tehnyt niin kauan työtä DeRapsin kanssa, että enempää sanoja ei kaivattu.

Tämä keikka olisi tässä. Tämä paska saisi riittää. Heitä oltiin kusetettu. Tilikirjat tasattaisiin myöhemmin ja raportit kyllä annettaisiin, mutta tällainen hienovarainen vittuilu oli jotain mihin heillä ei ollut aikaa. Olivathan he kuulleet myytin Hydrasta ja kuinka jokaista katkaistua kaulaa kohden kasvoi tilalle kaksi uutta päätä ja siitä huolimatta sekin oli tapettavissa. Ja oli tämäkin paperilla aivan tavallinen siivouskeikka ja kuinka somaa olisikin ollut jos heidän tarunsa olisi loppunut tähän suunniteltuun työtapaturmaan.

Enää piti miettiä oliko heistä perääntymään. Se oli jotain aivan uutta. Kukaan heistä ei alentunut siihen, että olisi alkanut selittelemään ääneen sen järkevyyttä. Loogisuus on niiden hyve, joille penkkipunnerrus ei maistu, tapasi DeRaps krapulassa sanoa. Rusty keskeytti hiljaisuuden sanomalla jotakin odottamatonta.

"Sama se on kai tunnustaa tässä ja nyt. Tämän piti olla viimeinen keikkani. Minulla on maiharin varressa irtisanomisilmoitus kirjoitettuna. Ja tiedän, ettette ikinään kysy syytä - ei teitä kiinnosta - mutta minulla on toinen työpaikka tiedossa."

Martinez nyökkäsi ja DeRaps sanoi "Ok".

Rusty halusi jatkaa avautumistaan kaikesta kiireestä huolimatta "Olen sopinut ranskalaisten mallityttöjen kanssa, että he alkavat promoamaan nimelläni varustettuja stringejä"-

"Kaikkienko?" kysyi tarkennusta vailla oleva DeRaps.

"Kaikkien." vastasi Rusty. "Ja siksi se onkin niin hienoa. Enää ei tarvitse pestä zombin jätöksiä käsistä, kun voin kiertää maailmaa yhdessä näiden muikkisten kanssa ja suunnitella heille uusia alusvaatteita ja jokaisesta myydystä setistä saan provikat."

DeRaps kallisti päätään hyväksyvästi. Kai tuo oli järkevää jollain tasolla. Ei tuolla ylpeillä voisi, mutta toisaalta, tarvitseeko vahvojen kyetä edes ylpeilemään? Eikö ylpeily ole merkki jonkinasteen heikkoudesta, käsittämättömästä pätemisen tarpeesta, ihme alemmuuskompleksista ja niin edelleen perkele.

Martinezia ihan pikkiriikkisen ahdisti tämä järkeily ja eräänlainen tunteista puhuminen ja niinpä hän tiivisti kaiken tarpeellisen kahteen sanaan: "No niin."

Siivousfirman pojat jättivät turhat kamat ja ylimääräiset varusteet niille sijoilleen. Martinez vilkaisi ulos poterosta ja soimasi itseään siitä, että hälytyskellojen olisi pitänyt soida siinä vaiheessa kun näkee jonon zombeja hanhenuntuvatakkeihin pukeutuneena. Jumalauta, monessa takissa oli vielä hintalaputkin paikoillaan. Pidettiinkö heitä ihan amatööreinä. Heille ei ollut alkuunkaan selvää, että kuka tämän kaiken saippuaoopperamaiset mittasuhteet saaneen salajuonen takana oli, mutta toisaalta aivan sama, koska nöyryyttävä turpahöyrysauna oli sille luvassa kuitenkin. Matka takaisin avaruusalukselle kävi leikiten, koska ylimääräiset siivousvälineet ja taisteluvarusteet oli jätetty taakse, ne voisi laittaa verovähennyksiin kyllä.

Avain virtalukkoon, varmuuden vuoksi vähän ryyppyä koneelle kylmän ilma-alan ja orastavan korkeapaineen takia, sitten vain starttimoottorille käsky räjäyttää tämä kromin kiiltoinen avaruutta halkova metallipurkki käyntiin.

Muutamassa sekunnissa he olivat Thoth-kuun kiertoradalla tiesivät mitä voisivat tehdä, vaikka se oli täysin tarpeetonta. Asiasta ei pidetty edes äänestystä tai mitään muuta mielipiteiden ilmaisemista vaan Rusty meni tykkitorniin ja pommitti Thoth-kuun pinnan reikäjuustoksi. Se oli ympäristörikos, mutta näin syrjässä niistä ei jäisi kiinni. Rusty pommitti niin kauan, että kuun pinta halkeili ja pinnan alla lilluva laavakerros pääsi purkautumaan. Luonnolla on omat orgastiset hetkensä. Siinä meni zombit, mutta niin meni heidän todistusaineistonsa salaliitosta. Kukaan ei uskoisi demonin läsnäoloa enää. Samalla meni myös AAA-kone. Mittaamattoman arvokas, mutta myös äärimmäisen harvinainen. Sille olisi ollut käyttöä heille itsellekin. Sitä olisi voinut  käyttää vaikka mihinkä hauskaan.

Edessä oli pitkä matka takaisin kotivarikolle. Siinä sitä ehtisi miettimään seuraavaa siirtoa. Selvää oli, että Rustya ei enää kiinnostanut. Pelkästään ymmärrettävää. Paska ei lopu pöyhimällä ja siivottavaa riittää aina. Mies itse tietää milloin aika on tullut ja on mietittävä muuta.