Martinez huomasi DeRapsin puistatuksen, mutta ei antanut sen häiritä omaa keskittymistään. Nyt olisi vain parempi kaivaa tuliasema valmiiksi ja odottaa sitä, että paskaa alkaa rankkasateen lailla tulemaan niskaan. Kauankohan siivousurakka tällä kertaa kestäisi; viikon, kaksi, kuukauden vai puoli vuotta, sitä ei voinut vielä tietää.
Martinez ei erityisemmin pitänyt siivouskeikoista silloin kun niihin liittyi zombeja. Ensinnäkin ne olivat sottaisia ja toisekseen niihin liittyi jotain minkä takia hänet oli potkittu pois avaruusmerijalkaväestä. Hän oli rikkonut ohjesääntöä ollessaan vielä ammattisotilas ja antanut tunteilleen vallan eräässä konfliktissa. Hänen ollessa palveluksessa eräällä planeetalla missä hänen joukkueensa oli ollut vain suojaamassa tutkijoita kaikki oli mennyt hyvin ensimmäiset pari vuotta. Hänellä oli pieni kotikin tuolla planeetalla ja siellä oli ollut hänen ensimmäinen ja ainoa vaimonsa sekä heidän pieni kolmivuotias poikansa.
Sitten kävi kuten arvata saattaa. Tutkijat möhlivät ja tottakai tuo hurmaava pikkuplaneetta muuttui helvetin esikaupunkialueeksi. Tutkijoilta livahti karkuun erään eväslaatikon mukana virus, joka muutti 98 prosenttia planeetan asukkaista zombeiksi. Sotilaat taistelivat aluksi urhoollisesti, mutta turhaan, koska virus levisi niin nopeasti tuhoten planeetan inhimillisyyden mukanaan. Martinez oli yksi tuosta välikohtauksesta selvinneistä. Hän onnistui evakuoimaan itsensä ja sekä muutaman taistelutoverinsa ja pääsi antamaan näin raporttia päämajaan tapahtumista. Nuo tapahtumat julistettiin tietenkin salaisiksi ja silloin kai ensimmäisen kerran katkeruuden siemen koko järjestelmää kohtaan alkoi itämään Martinezin sisuskaluissa.
Martinez jatkoi kuitenkin palvelusuraansa tuon episodin jälkeenkin ja sitten kolmen vuoden kuluttua noista tapahtumista tuli hetki, että Martinez saisi vastauksen siihen mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Täytyy ymmärtää, että vaikka mies olisi ammattisotilas ja koulutettu hallitsemaan tunteitaan niin oman perheen ollessa kyseessä Martinezkin oli pitänyt yllä pientä sinistä toivon liekkiä siitä, että vaimo ja poika olisivat onnistuneet sinnittelemään jotenkin kaiken tämän ajan.
Alettiin kokoamaan tutkimusryhmää tuolle surullisten sattumusten planeetalle. Martinez ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja joku vain unohti tarkistaa sen, että oliko Martinez ollut siellä kenties aiemmin. Oli näet liian suuri riski ottaa mukaan henkilöä, jolla voisi olla omia henkilökohtaisia motiiveja tuolle reissulle. Martinez ei nukkunut matkaan lähtöä edeltävänä yönä. Koko seitsemäntoistatuntia kestäneen lennon ajan hän vain puristi aseensa kahvaa ja hiljaa mielessään rukoili, että perheensä olisi onnistunut rakentamaan jonkun linnakkeentapaisen suojan heidän kotiinsa.
Toivo oli ollut turhaa. Hän näki omassa kodissaan kuinka hänen pieni perheensä oli muuttunut. Etäisesti nuo kaksi olentoa vielä muistuttivat hänen vaimoaan ja lastaan, mutta eivät muuten. Martinezia loukkasi eikä hän voinut ymmärtää miksi nuo hiljaa mätänevät zombiet olivat jääneet pitämään edes majaansa heidän entiseen kotiin. Martinez käytti liekinheitintään heihin. Martinez huusi kolmen vuoden ajan korkoa kerännyttä tuskaansa samalla kun hän grillasi perheensä jäännöksiä. Hän karjui ulos raivoaan nähdessään tuttuja esineitä, valokuvia ja huonekaluja mihin nuo elävät kuolleet ihmisruumiin kuvatukset olivat tahmanneet osuessaan näiden vuosien aikana.
Ja tämä oli se palvelussääntörikkomus minkä takia hänet heitettiin ulos avaruusmerijalkaväestä. Ei omia operaatioita eikä omia motiiveja taisteluissa. Häneen ei voitu enää luottaa.
Tuon jälkeen meni paljon aikaa niin sanotusti sumussa ja Martinezin taru näytti olleen lopussa. Viski maistui enemmän kuin elämä. Kapakkatappeluita, heräämisiä putkasta ja kuoleman tuijottamista silmästä silmään, siinä olisi saattanut olla Martinezin elämäkerran viimeinen luku.
Ja se oli ollut aivan samanlainen ilta kuin mikä tahansa noihin aikoihin kun hän törmäsi DeRapsiin. He molemmat istuivat sattumalta samassa baarissa ja jostakin pienestä, täysin turhasta ja nyt jo tosin unohtuneesta syystä he olivat alkaneet tappelemaan.
Tuona iltana halpa viski oli sekoittanut kummankin pään niin, että paikalla ollut striptease-tarjoilija oli tippien toivossa mennyt hieman liian pitkälle. Strippari oli kyllä kaunis ja hyvän tuoksuinenkin, mutta hän oli vain leikitellyt näiden gentlemannien tunteilla niin, että kumpikin heistä oli rakastunut tuohon naiseen. Ei ole olemassa tosimiestä, joka ei menettäisi sydäntään tarpeeksi halvan oloiselle lutkalle, kun pään on saattanut ensiksi jumiin katkeran tulinen rapaviski. Ensiksikin ilmeisesti DeRaps ja Martinez olivat luulleet, että toinen heistä on yrittämässä toisen apajille. He olivat alkaneet solvaamaan toisiaan tavalla, joka olisi saanut merimiehenkin punastelemaan. Nopeiden ja pistävien loukkausten jälkeen he olivat alkaneet miehekkäästi toisiaan tönimään sellaisella voimalla, että normaalilta kaverilta olisi jo luita murtunut, mutta ei heiltä. Ja koska kumpikaan ei perääntynyt niin siitä kehkeytyi maailmanlopun luokkaa oleva kapakkatappelu. Koko laiton salabaari meni aivan säpäleiksi ja useita paikalla olleita jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan ja suoraan teho-osastolle.
Mutta tappelu ei vain tuntunut päättyvän. Kumpikaan ei saanut yliotetta toisesta ja kolmen tunnin turpajuhlan jälkeen kumpikin sitä hieman hiljaa mielessään ihmetteli, muttei kumpikaan vielä tuossa vaiheessa aikonut antaa periksi.
Aamun valjetessa ja humalan alkaessa häviämään kummankin päästä DeRapsille karahti hymy toiseen suupieleen. "Mitä virnuilet paskiainen?" -Murahti Martinez huomatessaan tuon hymynkareen DeRapsin naamalla.
"Mieleeni juolahti yksi asia." DeRaps lakonisesti totesi.
"Ja mikäköhän se oli Einstein, ehkä viimeinen ajatuksesi tässä inkarnaatiossa." -Martinez laukoi.
"Minulla voisi olla työpaikka tuollaiselle uroshevoselle..." -DeRaps pudotti nämä sanat suustaan vakavana.
"Hmmm, kuulostaa hyvältä, kerrohan lisää sinä öinen työvoimaministeri." -Martinez puhua pälpätti nyt jo aavistuksen rauhallisemmin.
Siitä alkoi DeRapsin ja Martinezin yhteinen taival DeRapsin siivousfirmassa, aluksi puhtaasti ammatillisissa merkeissä, mutta kyllä heistä ajan saatossa tuli vilpittömät ystävätkin. Kuinka herttaista, saattaisi todeta joku sentimentaalisuuteen taipuvainen.
Martinez ei erityisemmin pitänyt siivouskeikoista silloin kun niihin liittyi zombeja. Ensinnäkin ne olivat sottaisia ja toisekseen niihin liittyi jotain minkä takia hänet oli potkittu pois avaruusmerijalkaväestä. Hän oli rikkonut ohjesääntöä ollessaan vielä ammattisotilas ja antanut tunteilleen vallan eräässä konfliktissa. Hänen ollessa palveluksessa eräällä planeetalla missä hänen joukkueensa oli ollut vain suojaamassa tutkijoita kaikki oli mennyt hyvin ensimmäiset pari vuotta. Hänellä oli pieni kotikin tuolla planeetalla ja siellä oli ollut hänen ensimmäinen ja ainoa vaimonsa sekä heidän pieni kolmivuotias poikansa.
Sitten kävi kuten arvata saattaa. Tutkijat möhlivät ja tottakai tuo hurmaava pikkuplaneetta muuttui helvetin esikaupunkialueeksi. Tutkijoilta livahti karkuun erään eväslaatikon mukana virus, joka muutti 98 prosenttia planeetan asukkaista zombeiksi. Sotilaat taistelivat aluksi urhoollisesti, mutta turhaan, koska virus levisi niin nopeasti tuhoten planeetan inhimillisyyden mukanaan. Martinez oli yksi tuosta välikohtauksesta selvinneistä. Hän onnistui evakuoimaan itsensä ja sekä muutaman taistelutoverinsa ja pääsi antamaan näin raporttia päämajaan tapahtumista. Nuo tapahtumat julistettiin tietenkin salaisiksi ja silloin kai ensimmäisen kerran katkeruuden siemen koko järjestelmää kohtaan alkoi itämään Martinezin sisuskaluissa.
Martinez jatkoi kuitenkin palvelusuraansa tuon episodin jälkeenkin ja sitten kolmen vuoden kuluttua noista tapahtumista tuli hetki, että Martinez saisi vastauksen siihen mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Täytyy ymmärtää, että vaikka mies olisi ammattisotilas ja koulutettu hallitsemaan tunteitaan niin oman perheen ollessa kyseessä Martinezkin oli pitänyt yllä pientä sinistä toivon liekkiä siitä, että vaimo ja poika olisivat onnistuneet sinnittelemään jotenkin kaiken tämän ajan.
Alettiin kokoamaan tutkimusryhmää tuolle surullisten sattumusten planeetalle. Martinez ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja joku vain unohti tarkistaa sen, että oliko Martinez ollut siellä kenties aiemmin. Oli näet liian suuri riski ottaa mukaan henkilöä, jolla voisi olla omia henkilökohtaisia motiiveja tuolle reissulle. Martinez ei nukkunut matkaan lähtöä edeltävänä yönä. Koko seitsemäntoistatuntia kestäneen lennon ajan hän vain puristi aseensa kahvaa ja hiljaa mielessään rukoili, että perheensä olisi onnistunut rakentamaan jonkun linnakkeentapaisen suojan heidän kotiinsa.
Toivo oli ollut turhaa. Hän näki omassa kodissaan kuinka hänen pieni perheensä oli muuttunut. Etäisesti nuo kaksi olentoa vielä muistuttivat hänen vaimoaan ja lastaan, mutta eivät muuten. Martinezia loukkasi eikä hän voinut ymmärtää miksi nuo hiljaa mätänevät zombiet olivat jääneet pitämään edes majaansa heidän entiseen kotiin. Martinez käytti liekinheitintään heihin. Martinez huusi kolmen vuoden ajan korkoa kerännyttä tuskaansa samalla kun hän grillasi perheensä jäännöksiä. Hän karjui ulos raivoaan nähdessään tuttuja esineitä, valokuvia ja huonekaluja mihin nuo elävät kuolleet ihmisruumiin kuvatukset olivat tahmanneet osuessaan näiden vuosien aikana.
Ja tämä oli se palvelussääntörikkomus minkä takia hänet heitettiin ulos avaruusmerijalkaväestä. Ei omia operaatioita eikä omia motiiveja taisteluissa. Häneen ei voitu enää luottaa.
Tuon jälkeen meni paljon aikaa niin sanotusti sumussa ja Martinezin taru näytti olleen lopussa. Viski maistui enemmän kuin elämä. Kapakkatappeluita, heräämisiä putkasta ja kuoleman tuijottamista silmästä silmään, siinä olisi saattanut olla Martinezin elämäkerran viimeinen luku.
Ja se oli ollut aivan samanlainen ilta kuin mikä tahansa noihin aikoihin kun hän törmäsi DeRapsiin. He molemmat istuivat sattumalta samassa baarissa ja jostakin pienestä, täysin turhasta ja nyt jo tosin unohtuneesta syystä he olivat alkaneet tappelemaan.
Tuona iltana halpa viski oli sekoittanut kummankin pään niin, että paikalla ollut striptease-tarjoilija oli tippien toivossa mennyt hieman liian pitkälle. Strippari oli kyllä kaunis ja hyvän tuoksuinenkin, mutta hän oli vain leikitellyt näiden gentlemannien tunteilla niin, että kumpikin heistä oli rakastunut tuohon naiseen. Ei ole olemassa tosimiestä, joka ei menettäisi sydäntään tarpeeksi halvan oloiselle lutkalle, kun pään on saattanut ensiksi jumiin katkeran tulinen rapaviski. Ensiksikin ilmeisesti DeRaps ja Martinez olivat luulleet, että toinen heistä on yrittämässä toisen apajille. He olivat alkaneet solvaamaan toisiaan tavalla, joka olisi saanut merimiehenkin punastelemaan. Nopeiden ja pistävien loukkausten jälkeen he olivat alkaneet miehekkäästi toisiaan tönimään sellaisella voimalla, että normaalilta kaverilta olisi jo luita murtunut, mutta ei heiltä. Ja koska kumpikaan ei perääntynyt niin siitä kehkeytyi maailmanlopun luokkaa oleva kapakkatappelu. Koko laiton salabaari meni aivan säpäleiksi ja useita paikalla olleita jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan ja suoraan teho-osastolle.
Mutta tappelu ei vain tuntunut päättyvän. Kumpikaan ei saanut yliotetta toisesta ja kolmen tunnin turpajuhlan jälkeen kumpikin sitä hieman hiljaa mielessään ihmetteli, muttei kumpikaan vielä tuossa vaiheessa aikonut antaa periksi.
Aamun valjetessa ja humalan alkaessa häviämään kummankin päästä DeRapsille karahti hymy toiseen suupieleen. "Mitä virnuilet paskiainen?" -Murahti Martinez huomatessaan tuon hymynkareen DeRapsin naamalla.
"Mieleeni juolahti yksi asia." DeRaps lakonisesti totesi.
"Ja mikäköhän se oli Einstein, ehkä viimeinen ajatuksesi tässä inkarnaatiossa." -Martinez laukoi.
"Minulla voisi olla työpaikka tuollaiselle uroshevoselle..." -DeRaps pudotti nämä sanat suustaan vakavana.
"Hmmm, kuulostaa hyvältä, kerrohan lisää sinä öinen työvoimaministeri." -Martinez puhua pälpätti nyt jo aavistuksen rauhallisemmin.
Siitä alkoi DeRapsin ja Martinezin yhteinen taival DeRapsin siivousfirmassa, aluksi puhtaasti ammatillisissa merkeissä, mutta kyllä heistä ajan saatossa tuli vilpittömät ystävätkin. Kuinka herttaista, saattaisi todeta joku sentimentaalisuuteen taipuvainen.
