A
n
t
i
c
i
p
a
t
e
n
t
i
c
i
p
a
t
e
1/17/2011
When hell did freeze over PT7
Tekopyhyyden määritelmänä voisi käyttää Majuri Collinsin hääkuvaa. Siinä oli mies, joka oli päässyt etenemään urallaan oikeastaan ilman mitään varsinaisia meriittejä. Majuri Collins ei ollut osallistunut yhteenkään taisteluun, ei ollut laatinut yhtään toimivaa strategiaa eikä tehnyt muutenkaan mitään millä häntä voisi ylistää virallisissa yhteyksissä. Silti Majurin rinta muistutti käytettyjen autojen kauppaa, koska hänen rintaansa koristi sellainen määrä sekalaista metallia ja kromia ja eri värejä, että heikommat saivat siitä migreenikohtauksen. Jotkut ihmettelivät, että mistä nuo kaikki kunniamerkit olivat löytäneet tiensä Majurin tisuja koristamaan ja ne harvat jotka tiesivät, vaikenivat iäti.
Maj.Collinsilla oli kuitenkin yksi vahvuus. Hän osasi politikoida. Hän osasi politikoida äärimmäisellä tavalla. Hänellä oli tapana sanoa, että mitä mies tekee kahdellakymmenellä kaverilla jos heillä ei ole munaa. Mieluummin yksi jolla kunnon kassit, sellaiset rautakassit, jotka eivät pala eivätkä heilu edes helvetin liekeissä. Ja etäällä päämajassa, kaukana kulisseissa Majurin etuja vahti Eversti Curtz. Hän huolehti, että Majurilla oli tarpeeksi varoja ja riittävästi yleistä mielipidettä takanaan, jotta hän pääsi huseeraamaan siellä puolen galaksia, missä hän kulloinkin sai vähiten vahinkoa aikaan.
Mikä sitten sai erittäin arvostetun henkilön kuin Eversti Curtzin pitämään Majuri Collinsin puolia? Selitys oli yksinkertainen. Meillä jokaisella on heikkoutemme. Joillakin ne vain ovat harvinaisempia. Tai moraallittomia. Tai todella arveluttavia. Tai jopa laittomia...
Ja kaikkea tätä oli Eversti Curtzin traaginen ja lähes eeppinen heikkous. Eversti itse kutsui sitä pieneksi päivittäiseksi paheekseen. Ja taas toisaalta Majuri Collins oli helposti tarpeeksi häikäilemätön käyttämään hyväkseen tällaista, vaikka kyseessä olikin vanha ja kunnioitettu herrasmies.
Astronomiset tähtimerkit olivat olleet nuoren ja ihanan siloposkisen korpraali Collinsin puolella kauan sitten. Hän oli toiminut esikunnan laivueen huoltajana ja kun hän oli siivoamassa erästä yhteyssukkulaa tiedustelulennon jälkeen hän löysi jotain mikä sattumalta takasi hänelle loistavan ja helpon uran AvaruusVoimissa.
Silloinen Kapteeni Curtz oli käyttänyt juuri kyseistä sukkulaa eräällä tiedustelulennolla. Ja koska hän oli jo silloin hervoton sankari niin sai käyttää kyseistä alustyyppiä yksinäänkin. Niin paljon häneen luotettiin, eikä syyttä.
Aluksesta löytyi kuitenkin dioja, joita ei pitäisi löytyä mistään. Ei ainakaan kenenkään terveen paperit omaavan henkilön jäljiltä. Diat olivat aluksi lentää roskiin suoraan, mutta uteliaisuus voitti nuoren Collinsin. Hän katsoi niitä laitteellaan, sellaisella joka on suunniteltu sellaiseen toimintaan ja josta löytyy tarvittavat asetukset, jotta diojen katselu käy kätevästi, vaikka olisi matkalla. Tai jossain muualla.
Collins ei ensiksi meinannut uskoa näkemäänsä.
Sitten hän hörähti nauruun.
Hän voisi marssia välittömästi tukikohdan marsalkan luokse ja saada aikaiseksi sellaisen julkisen kohun ja melko laajalla leviävän paheksunnankin, että siitä puhuttaisiin pöyristellen vielä monen monituista kertaa.
Ja mitä hän saisi siitä itse? Ehkä lomaa pari päivää. Ehkä uudet saappaat. Hän joutuisi sitoutumaan olemaan vaiti yksityiskohdista eikä voisi myydä tarinaa juorulehdille. Ei, tästä täytyisi hyötyä enemmän. Jo lapsesta saakka Collins oli osanut tehdä kauppaa. Joku sanoisi, että kiristää, mutta Collins itse ei halunnut ajatella niin. Hän vain katsoi tarjoavansa tilaisuuden tullen vaihtoehtoja ympärillä oleville ihmisille.
Sinä iltana hän pisti diat rintataskuunsa ja vuoron päätyttyä pyysi päästä Curtzin audienssiin. Aika järjestyi saman tien, ehkä Curtz vaistosi tai osasi odottaa jotakin tämän kaltaista. Tapaaminen oli lyhyt.
Collins esitti niin nöyrää kuin mahdollista. Hän pahoitteli, että joutui häiritsemään tällaisella asialla. Tai siis hän teeskenteli niin ja se näkyi hänestä läpi. Hitto se olisi näkynyt, vaikka olisi joutunut seuraamaan tilannetta mustan aukon laitamilta ja katsellut tuota irvokasta showta lyijyseinän läpi silmät amputoituneena.
Collins antoi ymmärtää itse omaavansa samanlaisen mieltymyksen mihin nuo irvokkaat diat antoivat tyydytyksen. Collins sanoi tietävänsä mistä saisi jopa lisää noita kuvia. Ja parempia. Ja koska Collins teeskenteli ymmärtäväistä niin hän väitti olevansa palveluksen velkaa esikuvalleen ja auliisti toimittavan samantyyppistä materiaalia lisää, mikäli herra Curtz niin vain haluaisi.
Curtzin kädet olivat sidotut, mutta eivät kirjaimellisesti. Curtz vanhana matematiikan ylioppilaana laski nopeasti, että hän voisi lähettää Collinsin huoneestaan matkoihin ja päätyä pahimmassa tapauksessa roskalehdistön lööppien riepoteltavaksi/joutua syytteeseen/saada tuomio/viettää aikaa häpeäpaalussa/yms.
Tai sitten Curtz voisi antaa himoilleen vallan ja pyytää Collinsia toimittamaan lisää noita kuvia dioilla ja antaa kiireessä unohtuneet diat takaisin.
Curtzilla oli liikaa menetettävää. He tekivät keskenään kaupat, joista paholainenkin olisi kateellinen. Curtz lupasi käyttää mainettaan edistääkseen Collinsin uraa ja Collins lupasi pitää Curtzin kiinni tuoreissa kuvissa.
He kättelivät. Collins poistui Curtzin huoneesta ja mutristi huuliaan. Enää pitäisi ratkaista yksi ongelma. Hän oli nimittäin bluffannut, hän oli oppinut sen katsoessaan harvoina iltavapaina digitaululta teksasilaista pokeriohjelmaa. Collinsilla ei ollut aavistustakaan mistä saada lisää Curtzin himoamia kuvia. Collinsia puistatti ajatus, että hän ylipäätään joutuisi tekemisiin kyseisten kuvien kanssa.
Kuvien saanti tulisi olemaan vaikeaa. Ne olivat laittomia tässä galaksissa. Eikä ihme sillä niin sairaasta perversiosta oli kyse. Collins päätti alkaa itse tuottamaan kyseisiä kuvia. Kuvattavien kohteiden saanti ei olisi ongelma. Eri asia oli joutua taltioimaan niitä dioille, siksi vastenmielisestä urakasta oli kyse. Siinä turtuisi ja usko mihinkään kauniiseen kuihtuisi. Ajan myötä sydän vain palaisi karrelle, mutta luvattu mikä luvattu.
Curtzin janoamat kuvat eivät olleet mitä tahansa jynkkymateriaalia. Collins oli pannut tunteensa giljotiiniin luvatessaan toimittaa jatkossa Curtzille kaiken hänen haluaman zombipornon.
Maj.Collinsilla oli kuitenkin yksi vahvuus. Hän osasi politikoida. Hän osasi politikoida äärimmäisellä tavalla. Hänellä oli tapana sanoa, että mitä mies tekee kahdellakymmenellä kaverilla jos heillä ei ole munaa. Mieluummin yksi jolla kunnon kassit, sellaiset rautakassit, jotka eivät pala eivätkä heilu edes helvetin liekeissä. Ja etäällä päämajassa, kaukana kulisseissa Majurin etuja vahti Eversti Curtz. Hän huolehti, että Majurilla oli tarpeeksi varoja ja riittävästi yleistä mielipidettä takanaan, jotta hän pääsi huseeraamaan siellä puolen galaksia, missä hän kulloinkin sai vähiten vahinkoa aikaan.
Mikä sitten sai erittäin arvostetun henkilön kuin Eversti Curtzin pitämään Majuri Collinsin puolia? Selitys oli yksinkertainen. Meillä jokaisella on heikkoutemme. Joillakin ne vain ovat harvinaisempia. Tai moraallittomia. Tai todella arveluttavia. Tai jopa laittomia...
Ja kaikkea tätä oli Eversti Curtzin traaginen ja lähes eeppinen heikkous. Eversti itse kutsui sitä pieneksi päivittäiseksi paheekseen. Ja taas toisaalta Majuri Collins oli helposti tarpeeksi häikäilemätön käyttämään hyväkseen tällaista, vaikka kyseessä olikin vanha ja kunnioitettu herrasmies.
Astronomiset tähtimerkit olivat olleet nuoren ja ihanan siloposkisen korpraali Collinsin puolella kauan sitten. Hän oli toiminut esikunnan laivueen huoltajana ja kun hän oli siivoamassa erästä yhteyssukkulaa tiedustelulennon jälkeen hän löysi jotain mikä sattumalta takasi hänelle loistavan ja helpon uran AvaruusVoimissa.
Silloinen Kapteeni Curtz oli käyttänyt juuri kyseistä sukkulaa eräällä tiedustelulennolla. Ja koska hän oli jo silloin hervoton sankari niin sai käyttää kyseistä alustyyppiä yksinäänkin. Niin paljon häneen luotettiin, eikä syyttä.
Aluksesta löytyi kuitenkin dioja, joita ei pitäisi löytyä mistään. Ei ainakaan kenenkään terveen paperit omaavan henkilön jäljiltä. Diat olivat aluksi lentää roskiin suoraan, mutta uteliaisuus voitti nuoren Collinsin. Hän katsoi niitä laitteellaan, sellaisella joka on suunniteltu sellaiseen toimintaan ja josta löytyy tarvittavat asetukset, jotta diojen katselu käy kätevästi, vaikka olisi matkalla. Tai jossain muualla.
Collins ei ensiksi meinannut uskoa näkemäänsä.
Sitten hän hörähti nauruun.
Hän voisi marssia välittömästi tukikohdan marsalkan luokse ja saada aikaiseksi sellaisen julkisen kohun ja melko laajalla leviävän paheksunnankin, että siitä puhuttaisiin pöyristellen vielä monen monituista kertaa.
Ja mitä hän saisi siitä itse? Ehkä lomaa pari päivää. Ehkä uudet saappaat. Hän joutuisi sitoutumaan olemaan vaiti yksityiskohdista eikä voisi myydä tarinaa juorulehdille. Ei, tästä täytyisi hyötyä enemmän. Jo lapsesta saakka Collins oli osanut tehdä kauppaa. Joku sanoisi, että kiristää, mutta Collins itse ei halunnut ajatella niin. Hän vain katsoi tarjoavansa tilaisuuden tullen vaihtoehtoja ympärillä oleville ihmisille.
Sinä iltana hän pisti diat rintataskuunsa ja vuoron päätyttyä pyysi päästä Curtzin audienssiin. Aika järjestyi saman tien, ehkä Curtz vaistosi tai osasi odottaa jotakin tämän kaltaista. Tapaaminen oli lyhyt.
Collins esitti niin nöyrää kuin mahdollista. Hän pahoitteli, että joutui häiritsemään tällaisella asialla. Tai siis hän teeskenteli niin ja se näkyi hänestä läpi. Hitto se olisi näkynyt, vaikka olisi joutunut seuraamaan tilannetta mustan aukon laitamilta ja katsellut tuota irvokasta showta lyijyseinän läpi silmät amputoituneena.
Collins antoi ymmärtää itse omaavansa samanlaisen mieltymyksen mihin nuo irvokkaat diat antoivat tyydytyksen. Collins sanoi tietävänsä mistä saisi jopa lisää noita kuvia. Ja parempia. Ja koska Collins teeskenteli ymmärtäväistä niin hän väitti olevansa palveluksen velkaa esikuvalleen ja auliisti toimittavan samantyyppistä materiaalia lisää, mikäli herra Curtz niin vain haluaisi.
Curtzin kädet olivat sidotut, mutta eivät kirjaimellisesti. Curtz vanhana matematiikan ylioppilaana laski nopeasti, että hän voisi lähettää Collinsin huoneestaan matkoihin ja päätyä pahimmassa tapauksessa roskalehdistön lööppien riepoteltavaksi/joutua syytteeseen/saada tuomio/viettää aikaa häpeäpaalussa/yms.
Tai sitten Curtz voisi antaa himoilleen vallan ja pyytää Collinsia toimittamaan lisää noita kuvia dioilla ja antaa kiireessä unohtuneet diat takaisin.
Curtzilla oli liikaa menetettävää. He tekivät keskenään kaupat, joista paholainenkin olisi kateellinen. Curtz lupasi käyttää mainettaan edistääkseen Collinsin uraa ja Collins lupasi pitää Curtzin kiinni tuoreissa kuvissa.
He kättelivät. Collins poistui Curtzin huoneesta ja mutristi huuliaan. Enää pitäisi ratkaista yksi ongelma. Hän oli nimittäin bluffannut, hän oli oppinut sen katsoessaan harvoina iltavapaina digitaululta teksasilaista pokeriohjelmaa. Collinsilla ei ollut aavistustakaan mistä saada lisää Curtzin himoamia kuvia. Collinsia puistatti ajatus, että hän ylipäätään joutuisi tekemisiin kyseisten kuvien kanssa.
Kuvien saanti tulisi olemaan vaikeaa. Ne olivat laittomia tässä galaksissa. Eikä ihme sillä niin sairaasta perversiosta oli kyse. Collins päätti alkaa itse tuottamaan kyseisiä kuvia. Kuvattavien kohteiden saanti ei olisi ongelma. Eri asia oli joutua taltioimaan niitä dioille, siksi vastenmielisestä urakasta oli kyse. Siinä turtuisi ja usko mihinkään kauniiseen kuihtuisi. Ajan myötä sydän vain palaisi karrelle, mutta luvattu mikä luvattu.
Curtzin janoamat kuvat eivät olleet mitä tahansa jynkkymateriaalia. Collins oli pannut tunteensa giljotiiniin luvatessaan toimittaa jatkossa Curtzille kaiken hänen haluaman zombipornon.
1/05/2011
When hell did freeze over PT6
Siivousfirman timantin kovia kokenut kauhukolmikko oli siis löytänyt paikan ensimmäiselle tuliasemalleen ja tukikohdalleen. Jos etäisyys mitataan heidän juoksuvauhdilla niin se oli 1800 sekunnin päässä paikasta mihin he olivat parkkeeranneet avaruusaluksensa. Ehkä aavistuksen hieman liian kaukana, jos heidän pitäisi täydentää ruoka- tai ammusvarastojaan jo heti ensimmäisen kontaktin aikana vihulaiseen, noihin perkeleenkin halveksumiin natsialienzombeihin.
Tosin ei DeRaps ollut huolissaan panosten loppumisesta, ennemminkin eväiden. DeRaps tiesi hyvin, että zombeja, olkoon vaikka fasistisia ulkoavaruuden zombeja, vastaan pystyi taistelemaan hyvin paljain käsinkin.
Siis jos oli tarpeeksi kokenut.
Ja kova.
Ja taitava.
Sekä omasi tappajanvaistot.
Ja DeRapshan oli kaikkea tätä.
Monta kertaa ihmisillä ja faneilla oli mielikuva DeRapsista vain fyysisesti ylivertaisena paskiaisena. Toki siihen oli vaikuttanut julkisuuskuva mikä mediassa DeRapsista annettiin. Toki siihen vaikutti lisäksi myös sekin, että wikipedian ensimmäiset virkkeet kuvailivat kuinka DeRaps oli opiskellut Judoa, ranskalaista nyrkkeilyä, lukkopainia, vesurilla huitomista, hippasen jujutsua ja thaiboxingia maailman tehokkaimman ja etevimmän kyborgininjan opetuksessa kolme vuotta putkeen useita tunteja vuorokaudessa. Ottaen huomioon, että DeRaps omasi jo ennen tätä koulutusta varsin vahvan maineen omilla kulmillaan voittamattomana vääntäjänä ja kärhämien kuninkaana, ei siis ollut ihme, että häntä pidettiin tuomiopäivän lähettiläänä.
Kyborgininja oli ollut "lahja" Syndikaatin armeijalta, koska DeRaps oli "suostunut" ajamaan heidän lukuunsa yhden "rahdin" ja toimittamaan sen perille. Tarkemmin kun asiaa miettii niin se taisi olla syy miksi DeRaps oli tälle uralle ylipäätään joutunut. Ja jos näin oli niin siinä tapauksessa hänet oli tälle uralle huijattu. Mutta DeRaps ei ollut tippaakaan katkera. Hän teki juuri sitä puuhaa missä hän oli paras.
Jossakin vaiheessa Syndikaatin johdossa, lähinnä Majuri Collins esikuntineen oli alkanut epäilemään sitä, että kestäisikö DeRaps tätä työtä. DeRaps oli ohjattu Syndikaatin pätevimmän kallonkutistajan pakeille, miehen luo joka oli tehnyt elämäntyönsä selvittäessään palkkatappajien ja sotasankareiden sielunmaisemia. Jotain DeRapsin henkisistä voimista ja mielenlujuudesta kertoo se kuinka vakuuttava DeRaps osaa olla. Nimittäin ensimmäinen tapaaminen kesti heillä alle puoli tuntia. Ja se oli myös viimeinen tapaaminen. Ei siksi, etteikö DeRaps olisi ollut valmis tulemaan uudestaan näihin istuntoihin, mutta tuo psykiatrian epävirallinen ylijumala oli tullut pian siihen tulokseen, että hänen on itsensä irtisanouduttava tehtävistään, koska hän ei ole tarpeeksi pätevä niihin hommiin.
Mutta DeRaps ei siis pitänyt paljain käsin zombeja vastaan taistelusta. Se oli liian sottaista puuhaa. Ja se oli hassua, kun kyseessä oli kuitenkin siivousfirman kaveri, joka näin ajatteli.
Tukikohta valmistui aikataulun mukaisesti.
Varusteet olivat paikallaan.
Tehtävät oli jaettu. Martinez oli tiedustelemassa.
Rusty Cage oli aavistuksen kauempana kaivamassaan poterossa virittämässä aseitaan, jotta saataisiin ristituli aikaiseksi tarvittaessa.
Kaikki meni kuten aina ennenkin.
Käsikirjoituksen mukaan.
Martinez palasi tukikohtaan aiemmin kuin DeRaps oli osannut odottaa. Se oli aivan aavistuksen verran kummallista DeRapsista, mutta vielä hän ei huolestunut tippaakaan. Martinez koodasi Rusty Cagelle, että hänenkin olisi tultava takaisin omasta poterostaan tukikohtaan kuulemaan mitä Martinez oli saanut selville. Siinä vaiheessa DeRaps kurtisti millin kulmakarvojaan ensimmäisen kerran tämän keikan aikana. DeRaps tiesi, että Martinez tiesi varsin hyvin, että Rusty "Hard Menace" Cagea ei vähääkään kiinnostanut mitkään tiedusteluraportit. Niistä ei ollut koskaan ollut mitään hyötyä Rustylle, päinvastoin aika joka meni niiden kuunteluun oli pois vatsalihasten tekemiseltä. Rusty sitäpaitsi toimisi aivan samalla tavalla oli vihollisia sitten tuhat ensiksi arvioidun sadan sijaan. Rustyn taktiikka pysyy samana, vaikka vihollinen olisi varustautunut tuplasti paremmin kuin mitä oltiin väitetty. Rustya ei hetkauttanut mikään mikä tapahtui taistelussa. Hänen strategiansa toimi joka tapauksessa. Hänen strategiansa oli vetää pataan kaikkia niitä jotka estivät häntä hoitamasta keikkaa. Ja se toimi. Aina.
Martinez katsoi taistelutovereitaan silmiin ja sanoi:
"Tämän ei pitäisi olla mahdollista. Ei edes Syndikaatin teknologialla. Mutta meillä on vastassa armeija, joka poikkeaa aiemmin kohtaamistamme armeijoista. Näillä oksettavilla natsialienzombeilla on käytössään AAA-kone."
DeRaps kohotti nyt kulmiaan kaksi milliä ja kysyi möreällä viskibassoäänellään:
"AAA?"
Martinez nyökkäsi. Rustyn huulilta saattoi kuulla huokauksen sekoittuvan etäisesti johonkin kirosanaan. Keikka pitäisi käsikirjoittaa uusiksi. Eikä siihen olisi aikaa. Heidän vuorensolaan rakentamansa tuliasema saattaisikin muodostaa ansan myös heille itselleen. Solan päässä näkyi jo ensimmäiset hitaasti laahustavat zombit, joten ei ollut aikaa purkaa ja pakata kamoja. Eikä perääntyminenkään tulisi näille helvetinherrasmiehille kysymykseen.
"Mitä vittua me nyt tehdään?" -Kysyi Martinez DeRapsilta. DeRaps siristi hieman silmiään ja näytti miettivän miten sanansa asettelisi oikein. Nyt oli harkittava jokaista liikettä. AAA-kone oli kone, joka sai manalankin tuntumaan vammaisten lasten leikkipuistolta.
AAA-kone oli Aivopesu-Ajatustenluku-Aikakone.
Tosin ei DeRaps ollut huolissaan panosten loppumisesta, ennemminkin eväiden. DeRaps tiesi hyvin, että zombeja, olkoon vaikka fasistisia ulkoavaruuden zombeja, vastaan pystyi taistelemaan hyvin paljain käsinkin.
Siis jos oli tarpeeksi kokenut.
Ja kova.
Ja taitava.
Sekä omasi tappajanvaistot.
Ja DeRapshan oli kaikkea tätä.
Monta kertaa ihmisillä ja faneilla oli mielikuva DeRapsista vain fyysisesti ylivertaisena paskiaisena. Toki siihen oli vaikuttanut julkisuuskuva mikä mediassa DeRapsista annettiin. Toki siihen vaikutti lisäksi myös sekin, että wikipedian ensimmäiset virkkeet kuvailivat kuinka DeRaps oli opiskellut Judoa, ranskalaista nyrkkeilyä, lukkopainia, vesurilla huitomista, hippasen jujutsua ja thaiboxingia maailman tehokkaimman ja etevimmän kyborgininjan opetuksessa kolme vuotta putkeen useita tunteja vuorokaudessa. Ottaen huomioon, että DeRaps omasi jo ennen tätä koulutusta varsin vahvan maineen omilla kulmillaan voittamattomana vääntäjänä ja kärhämien kuninkaana, ei siis ollut ihme, että häntä pidettiin tuomiopäivän lähettiläänä.
Kyborgininja oli ollut "lahja" Syndikaatin armeijalta, koska DeRaps oli "suostunut" ajamaan heidän lukuunsa yhden "rahdin" ja toimittamaan sen perille. Tarkemmin kun asiaa miettii niin se taisi olla syy miksi DeRaps oli tälle uralle ylipäätään joutunut. Ja jos näin oli niin siinä tapauksessa hänet oli tälle uralle huijattu. Mutta DeRaps ei ollut tippaakaan katkera. Hän teki juuri sitä puuhaa missä hän oli paras.
Jossakin vaiheessa Syndikaatin johdossa, lähinnä Majuri Collins esikuntineen oli alkanut epäilemään sitä, että kestäisikö DeRaps tätä työtä. DeRaps oli ohjattu Syndikaatin pätevimmän kallonkutistajan pakeille, miehen luo joka oli tehnyt elämäntyönsä selvittäessään palkkatappajien ja sotasankareiden sielunmaisemia. Jotain DeRapsin henkisistä voimista ja mielenlujuudesta kertoo se kuinka vakuuttava DeRaps osaa olla. Nimittäin ensimmäinen tapaaminen kesti heillä alle puoli tuntia. Ja se oli myös viimeinen tapaaminen. Ei siksi, etteikö DeRaps olisi ollut valmis tulemaan uudestaan näihin istuntoihin, mutta tuo psykiatrian epävirallinen ylijumala oli tullut pian siihen tulokseen, että hänen on itsensä irtisanouduttava tehtävistään, koska hän ei ole tarpeeksi pätevä niihin hommiin.
Mutta DeRaps ei siis pitänyt paljain käsin zombeja vastaan taistelusta. Se oli liian sottaista puuhaa. Ja se oli hassua, kun kyseessä oli kuitenkin siivousfirman kaveri, joka näin ajatteli.
Tukikohta valmistui aikataulun mukaisesti.
Varusteet olivat paikallaan.
Tehtävät oli jaettu. Martinez oli tiedustelemassa.
Rusty Cage oli aavistuksen kauempana kaivamassaan poterossa virittämässä aseitaan, jotta saataisiin ristituli aikaiseksi tarvittaessa.
Kaikki meni kuten aina ennenkin.
Käsikirjoituksen mukaan.
Martinez palasi tukikohtaan aiemmin kuin DeRaps oli osannut odottaa. Se oli aivan aavistuksen verran kummallista DeRapsista, mutta vielä hän ei huolestunut tippaakaan. Martinez koodasi Rusty Cagelle, että hänenkin olisi tultava takaisin omasta poterostaan tukikohtaan kuulemaan mitä Martinez oli saanut selville. Siinä vaiheessa DeRaps kurtisti millin kulmakarvojaan ensimmäisen kerran tämän keikan aikana. DeRaps tiesi, että Martinez tiesi varsin hyvin, että Rusty "Hard Menace" Cagea ei vähääkään kiinnostanut mitkään tiedusteluraportit. Niistä ei ollut koskaan ollut mitään hyötyä Rustylle, päinvastoin aika joka meni niiden kuunteluun oli pois vatsalihasten tekemiseltä. Rusty sitäpaitsi toimisi aivan samalla tavalla oli vihollisia sitten tuhat ensiksi arvioidun sadan sijaan. Rustyn taktiikka pysyy samana, vaikka vihollinen olisi varustautunut tuplasti paremmin kuin mitä oltiin väitetty. Rustya ei hetkauttanut mikään mikä tapahtui taistelussa. Hänen strategiansa toimi joka tapauksessa. Hänen strategiansa oli vetää pataan kaikkia niitä jotka estivät häntä hoitamasta keikkaa. Ja se toimi. Aina.
Martinez katsoi taistelutovereitaan silmiin ja sanoi:
"Tämän ei pitäisi olla mahdollista. Ei edes Syndikaatin teknologialla. Mutta meillä on vastassa armeija, joka poikkeaa aiemmin kohtaamistamme armeijoista. Näillä oksettavilla natsialienzombeilla on käytössään AAA-kone."
DeRaps kohotti nyt kulmiaan kaksi milliä ja kysyi möreällä viskibassoäänellään:
"AAA?"
Martinez nyökkäsi. Rustyn huulilta saattoi kuulla huokauksen sekoittuvan etäisesti johonkin kirosanaan. Keikka pitäisi käsikirjoittaa uusiksi. Eikä siihen olisi aikaa. Heidän vuorensolaan rakentamansa tuliasema saattaisikin muodostaa ansan myös heille itselleen. Solan päässä näkyi jo ensimmäiset hitaasti laahustavat zombit, joten ei ollut aikaa purkaa ja pakata kamoja. Eikä perääntyminenkään tulisi näille helvetinherrasmiehille kysymykseen.
"Mitä vittua me nyt tehdään?" -Kysyi Martinez DeRapsilta. DeRaps siristi hieman silmiään ja näytti miettivän miten sanansa asettelisi oikein. Nyt oli harkittava jokaista liikettä. AAA-kone oli kone, joka sai manalankin tuntumaan vammaisten lasten leikkipuistolta.
AAA-kone oli Aivopesu-Ajatustenluku-Aikakone.
1/03/2011
When hell did freeze over PT5
Sen lisäksi on öitä jolloin Martinez herää painajaisiin.
Joka kerta samaan painajaiseen. Siinä hän on viisivuotias ja on kiitospäivän illallinen. Koko perhe on koolla. Pikkuinen Martinez keskittyy leikkaamaan kalkkunaa. On hiljaista ja kaikki tuntuvat unessa tuijottavan häntä. Pian hän tajuaa, että hänen perheensä on kuollut. Ei zombeja, vaan vain kuolleita. Kaikki istuvat hiljaa paikoillaan. Silmät avoinna, katsomatta minnekään. Suut hieman avoinna, mutta täysin mykkinä. Ja unessa pakokauhu yrittää purkautua ulos huutona onnistumatta. Tavallinen ihminen heräisi omaan huutoonsa, mutta Martinez hillitsee tunteensa nukkuessaankin. Hän herää ainoastaan läpimärkänä hiestä.
"Vitut" -Martinez tuhahtaa itsekseen. Hän lupaa itselleen selvittää päänsä, kunhan tämä keikka on ohi. Martinez asetteli tuliaseman läheisyyteen miinoja. Hänellä on tapana laittaa samaan paikkaan niin painosta, äänestä kuin tärähtelystäkin räjähtäviä miinoja. Lisäksi hän oli ohjelmoinut rannekellonsa lähettimeen koodin, jonka avulla hän pystyi räjäyttämään asettamansa miinat milloin tahansa. Martinez ei ollut täällä pelkästään lopettamassa näiden natsialienzombieiden surkeaa niin sanottua elämää vaan hän oli täällä tuhoamassa ne.
Joka kerta samaan painajaiseen. Siinä hän on viisivuotias ja on kiitospäivän illallinen. Koko perhe on koolla. Pikkuinen Martinez keskittyy leikkaamaan kalkkunaa. On hiljaista ja kaikki tuntuvat unessa tuijottavan häntä. Pian hän tajuaa, että hänen perheensä on kuollut. Ei zombeja, vaan vain kuolleita. Kaikki istuvat hiljaa paikoillaan. Silmät avoinna, katsomatta minnekään. Suut hieman avoinna, mutta täysin mykkinä. Ja unessa pakokauhu yrittää purkautua ulos huutona onnistumatta. Tavallinen ihminen heräisi omaan huutoonsa, mutta Martinez hillitsee tunteensa nukkuessaankin. Hän herää ainoastaan läpimärkänä hiestä.
"Vitut" -Martinez tuhahtaa itsekseen. Hän lupaa itselleen selvittää päänsä, kunhan tämä keikka on ohi. Martinez asetteli tuliaseman läheisyyteen miinoja. Hänellä on tapana laittaa samaan paikkaan niin painosta, äänestä kuin tärähtelystäkin räjähtäviä miinoja. Lisäksi hän oli ohjelmoinut rannekellonsa lähettimeen koodin, jonka avulla hän pystyi räjäyttämään asettamansa miinat milloin tahansa. Martinez ei ollut täällä pelkästään lopettamassa näiden natsialienzombieiden surkeaa niin sanottua elämää vaan hän oli täällä tuhoamassa ne.
1/02/2011
When hell did freeze over PT4
Martinez huomasi DeRapsin puistatuksen, mutta ei antanut sen häiritä omaa keskittymistään. Nyt olisi vain parempi kaivaa tuliasema valmiiksi ja odottaa sitä, että paskaa alkaa rankkasateen lailla tulemaan niskaan. Kauankohan siivousurakka tällä kertaa kestäisi; viikon, kaksi, kuukauden vai puoli vuotta, sitä ei voinut vielä tietää.
Martinez ei erityisemmin pitänyt siivouskeikoista silloin kun niihin liittyi zombeja. Ensinnäkin ne olivat sottaisia ja toisekseen niihin liittyi jotain minkä takia hänet oli potkittu pois avaruusmerijalkaväestä. Hän oli rikkonut ohjesääntöä ollessaan vielä ammattisotilas ja antanut tunteilleen vallan eräässä konfliktissa. Hänen ollessa palveluksessa eräällä planeetalla missä hänen joukkueensa oli ollut vain suojaamassa tutkijoita kaikki oli mennyt hyvin ensimmäiset pari vuotta. Hänellä oli pieni kotikin tuolla planeetalla ja siellä oli ollut hänen ensimmäinen ja ainoa vaimonsa sekä heidän pieni kolmivuotias poikansa.
Sitten kävi kuten arvata saattaa. Tutkijat möhlivät ja tottakai tuo hurmaava pikkuplaneetta muuttui helvetin esikaupunkialueeksi. Tutkijoilta livahti karkuun erään eväslaatikon mukana virus, joka muutti 98 prosenttia planeetan asukkaista zombeiksi. Sotilaat taistelivat aluksi urhoollisesti, mutta turhaan, koska virus levisi niin nopeasti tuhoten planeetan inhimillisyyden mukanaan. Martinez oli yksi tuosta välikohtauksesta selvinneistä. Hän onnistui evakuoimaan itsensä ja sekä muutaman taistelutoverinsa ja pääsi antamaan näin raporttia päämajaan tapahtumista. Nuo tapahtumat julistettiin tietenkin salaisiksi ja silloin kai ensimmäisen kerran katkeruuden siemen koko järjestelmää kohtaan alkoi itämään Martinezin sisuskaluissa.
Martinez jatkoi kuitenkin palvelusuraansa tuon episodin jälkeenkin ja sitten kolmen vuoden kuluttua noista tapahtumista tuli hetki, että Martinez saisi vastauksen siihen mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Täytyy ymmärtää, että vaikka mies olisi ammattisotilas ja koulutettu hallitsemaan tunteitaan niin oman perheen ollessa kyseessä Martinezkin oli pitänyt yllä pientä sinistä toivon liekkiä siitä, että vaimo ja poika olisivat onnistuneet sinnittelemään jotenkin kaiken tämän ajan.
Alettiin kokoamaan tutkimusryhmää tuolle surullisten sattumusten planeetalle. Martinez ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja joku vain unohti tarkistaa sen, että oliko Martinez ollut siellä kenties aiemmin. Oli näet liian suuri riski ottaa mukaan henkilöä, jolla voisi olla omia henkilökohtaisia motiiveja tuolle reissulle. Martinez ei nukkunut matkaan lähtöä edeltävänä yönä. Koko seitsemäntoistatuntia kestäneen lennon ajan hän vain puristi aseensa kahvaa ja hiljaa mielessään rukoili, että perheensä olisi onnistunut rakentamaan jonkun linnakkeentapaisen suojan heidän kotiinsa.
Toivo oli ollut turhaa. Hän näki omassa kodissaan kuinka hänen pieni perheensä oli muuttunut. Etäisesti nuo kaksi olentoa vielä muistuttivat hänen vaimoaan ja lastaan, mutta eivät muuten. Martinezia loukkasi eikä hän voinut ymmärtää miksi nuo hiljaa mätänevät zombiet olivat jääneet pitämään edes majaansa heidän entiseen kotiin. Martinez käytti liekinheitintään heihin. Martinez huusi kolmen vuoden ajan korkoa kerännyttä tuskaansa samalla kun hän grillasi perheensä jäännöksiä. Hän karjui ulos raivoaan nähdessään tuttuja esineitä, valokuvia ja huonekaluja mihin nuo elävät kuolleet ihmisruumiin kuvatukset olivat tahmanneet osuessaan näiden vuosien aikana.
Ja tämä oli se palvelussääntörikkomus minkä takia hänet heitettiin ulos avaruusmerijalkaväestä. Ei omia operaatioita eikä omia motiiveja taisteluissa. Häneen ei voitu enää luottaa.
Tuon jälkeen meni paljon aikaa niin sanotusti sumussa ja Martinezin taru näytti olleen lopussa. Viski maistui enemmän kuin elämä. Kapakkatappeluita, heräämisiä putkasta ja kuoleman tuijottamista silmästä silmään, siinä olisi saattanut olla Martinezin elämäkerran viimeinen luku.
Ja se oli ollut aivan samanlainen ilta kuin mikä tahansa noihin aikoihin kun hän törmäsi DeRapsiin. He molemmat istuivat sattumalta samassa baarissa ja jostakin pienestä, täysin turhasta ja nyt jo tosin unohtuneesta syystä he olivat alkaneet tappelemaan.
Tuona iltana halpa viski oli sekoittanut kummankin pään niin, että paikalla ollut striptease-tarjoilija oli tippien toivossa mennyt hieman liian pitkälle. Strippari oli kyllä kaunis ja hyvän tuoksuinenkin, mutta hän oli vain leikitellyt näiden gentlemannien tunteilla niin, että kumpikin heistä oli rakastunut tuohon naiseen. Ei ole olemassa tosimiestä, joka ei menettäisi sydäntään tarpeeksi halvan oloiselle lutkalle, kun pään on saattanut ensiksi jumiin katkeran tulinen rapaviski. Ensiksikin ilmeisesti DeRaps ja Martinez olivat luulleet, että toinen heistä on yrittämässä toisen apajille. He olivat alkaneet solvaamaan toisiaan tavalla, joka olisi saanut merimiehenkin punastelemaan. Nopeiden ja pistävien loukkausten jälkeen he olivat alkaneet miehekkäästi toisiaan tönimään sellaisella voimalla, että normaalilta kaverilta olisi jo luita murtunut, mutta ei heiltä. Ja koska kumpikaan ei perääntynyt niin siitä kehkeytyi maailmanlopun luokkaa oleva kapakkatappelu. Koko laiton salabaari meni aivan säpäleiksi ja useita paikalla olleita jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan ja suoraan teho-osastolle.
Mutta tappelu ei vain tuntunut päättyvän. Kumpikaan ei saanut yliotetta toisesta ja kolmen tunnin turpajuhlan jälkeen kumpikin sitä hieman hiljaa mielessään ihmetteli, muttei kumpikaan vielä tuossa vaiheessa aikonut antaa periksi.
Aamun valjetessa ja humalan alkaessa häviämään kummankin päästä DeRapsille karahti hymy toiseen suupieleen. "Mitä virnuilet paskiainen?" -Murahti Martinez huomatessaan tuon hymynkareen DeRapsin naamalla.
"Mieleeni juolahti yksi asia." DeRaps lakonisesti totesi.
"Ja mikäköhän se oli Einstein, ehkä viimeinen ajatuksesi tässä inkarnaatiossa." -Martinez laukoi.
"Minulla voisi olla työpaikka tuollaiselle uroshevoselle..." -DeRaps pudotti nämä sanat suustaan vakavana.
"Hmmm, kuulostaa hyvältä, kerrohan lisää sinä öinen työvoimaministeri." -Martinez puhua pälpätti nyt jo aavistuksen rauhallisemmin.
Siitä alkoi DeRapsin ja Martinezin yhteinen taival DeRapsin siivousfirmassa, aluksi puhtaasti ammatillisissa merkeissä, mutta kyllä heistä ajan saatossa tuli vilpittömät ystävätkin. Kuinka herttaista, saattaisi todeta joku sentimentaalisuuteen taipuvainen.
Martinez ei erityisemmin pitänyt siivouskeikoista silloin kun niihin liittyi zombeja. Ensinnäkin ne olivat sottaisia ja toisekseen niihin liittyi jotain minkä takia hänet oli potkittu pois avaruusmerijalkaväestä. Hän oli rikkonut ohjesääntöä ollessaan vielä ammattisotilas ja antanut tunteilleen vallan eräässä konfliktissa. Hänen ollessa palveluksessa eräällä planeetalla missä hänen joukkueensa oli ollut vain suojaamassa tutkijoita kaikki oli mennyt hyvin ensimmäiset pari vuotta. Hänellä oli pieni kotikin tuolla planeetalla ja siellä oli ollut hänen ensimmäinen ja ainoa vaimonsa sekä heidän pieni kolmivuotias poikansa.
Sitten kävi kuten arvata saattaa. Tutkijat möhlivät ja tottakai tuo hurmaava pikkuplaneetta muuttui helvetin esikaupunkialueeksi. Tutkijoilta livahti karkuun erään eväslaatikon mukana virus, joka muutti 98 prosenttia planeetan asukkaista zombeiksi. Sotilaat taistelivat aluksi urhoollisesti, mutta turhaan, koska virus levisi niin nopeasti tuhoten planeetan inhimillisyyden mukanaan. Martinez oli yksi tuosta välikohtauksesta selvinneistä. Hän onnistui evakuoimaan itsensä ja sekä muutaman taistelutoverinsa ja pääsi antamaan näin raporttia päämajaan tapahtumista. Nuo tapahtumat julistettiin tietenkin salaisiksi ja silloin kai ensimmäisen kerran katkeruuden siemen koko järjestelmää kohtaan alkoi itämään Martinezin sisuskaluissa.
Martinez jatkoi kuitenkin palvelusuraansa tuon episodin jälkeenkin ja sitten kolmen vuoden kuluttua noista tapahtumista tuli hetki, että Martinez saisi vastauksen siihen mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Täytyy ymmärtää, että vaikka mies olisi ammattisotilas ja koulutettu hallitsemaan tunteitaan niin oman perheen ollessa kyseessä Martinezkin oli pitänyt yllä pientä sinistä toivon liekkiä siitä, että vaimo ja poika olisivat onnistuneet sinnittelemään jotenkin kaiken tämän ajan.
Alettiin kokoamaan tutkimusryhmää tuolle surullisten sattumusten planeetalle. Martinez ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja joku vain unohti tarkistaa sen, että oliko Martinez ollut siellä kenties aiemmin. Oli näet liian suuri riski ottaa mukaan henkilöä, jolla voisi olla omia henkilökohtaisia motiiveja tuolle reissulle. Martinez ei nukkunut matkaan lähtöä edeltävänä yönä. Koko seitsemäntoistatuntia kestäneen lennon ajan hän vain puristi aseensa kahvaa ja hiljaa mielessään rukoili, että perheensä olisi onnistunut rakentamaan jonkun linnakkeentapaisen suojan heidän kotiinsa.
Toivo oli ollut turhaa. Hän näki omassa kodissaan kuinka hänen pieni perheensä oli muuttunut. Etäisesti nuo kaksi olentoa vielä muistuttivat hänen vaimoaan ja lastaan, mutta eivät muuten. Martinezia loukkasi eikä hän voinut ymmärtää miksi nuo hiljaa mätänevät zombiet olivat jääneet pitämään edes majaansa heidän entiseen kotiin. Martinez käytti liekinheitintään heihin. Martinez huusi kolmen vuoden ajan korkoa kerännyttä tuskaansa samalla kun hän grillasi perheensä jäännöksiä. Hän karjui ulos raivoaan nähdessään tuttuja esineitä, valokuvia ja huonekaluja mihin nuo elävät kuolleet ihmisruumiin kuvatukset olivat tahmanneet osuessaan näiden vuosien aikana.
Ja tämä oli se palvelussääntörikkomus minkä takia hänet heitettiin ulos avaruusmerijalkaväestä. Ei omia operaatioita eikä omia motiiveja taisteluissa. Häneen ei voitu enää luottaa.
Tuon jälkeen meni paljon aikaa niin sanotusti sumussa ja Martinezin taru näytti olleen lopussa. Viski maistui enemmän kuin elämä. Kapakkatappeluita, heräämisiä putkasta ja kuoleman tuijottamista silmästä silmään, siinä olisi saattanut olla Martinezin elämäkerran viimeinen luku.
Ja se oli ollut aivan samanlainen ilta kuin mikä tahansa noihin aikoihin kun hän törmäsi DeRapsiin. He molemmat istuivat sattumalta samassa baarissa ja jostakin pienestä, täysin turhasta ja nyt jo tosin unohtuneesta syystä he olivat alkaneet tappelemaan.
Tuona iltana halpa viski oli sekoittanut kummankin pään niin, että paikalla ollut striptease-tarjoilija oli tippien toivossa mennyt hieman liian pitkälle. Strippari oli kyllä kaunis ja hyvän tuoksuinenkin, mutta hän oli vain leikitellyt näiden gentlemannien tunteilla niin, että kumpikin heistä oli rakastunut tuohon naiseen. Ei ole olemassa tosimiestä, joka ei menettäisi sydäntään tarpeeksi halvan oloiselle lutkalle, kun pään on saattanut ensiksi jumiin katkeran tulinen rapaviski. Ensiksikin ilmeisesti DeRaps ja Martinez olivat luulleet, että toinen heistä on yrittämässä toisen apajille. He olivat alkaneet solvaamaan toisiaan tavalla, joka olisi saanut merimiehenkin punastelemaan. Nopeiden ja pistävien loukkausten jälkeen he olivat alkaneet miehekkäästi toisiaan tönimään sellaisella voimalla, että normaalilta kaverilta olisi jo luita murtunut, mutta ei heiltä. Ja koska kumpikaan ei perääntynyt niin siitä kehkeytyi maailmanlopun luokkaa oleva kapakkatappelu. Koko laiton salabaari meni aivan säpäleiksi ja useita paikalla olleita jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan ja suoraan teho-osastolle.
Mutta tappelu ei vain tuntunut päättyvän. Kumpikaan ei saanut yliotetta toisesta ja kolmen tunnin turpajuhlan jälkeen kumpikin sitä hieman hiljaa mielessään ihmetteli, muttei kumpikaan vielä tuossa vaiheessa aikonut antaa periksi.
Aamun valjetessa ja humalan alkaessa häviämään kummankin päästä DeRapsille karahti hymy toiseen suupieleen. "Mitä virnuilet paskiainen?" -Murahti Martinez huomatessaan tuon hymynkareen DeRapsin naamalla.
"Mieleeni juolahti yksi asia." DeRaps lakonisesti totesi.
"Ja mikäköhän se oli Einstein, ehkä viimeinen ajatuksesi tässä inkarnaatiossa." -Martinez laukoi.
"Minulla voisi olla työpaikka tuollaiselle uroshevoselle..." -DeRaps pudotti nämä sanat suustaan vakavana.
"Hmmm, kuulostaa hyvältä, kerrohan lisää sinä öinen työvoimaministeri." -Martinez puhua pälpätti nyt jo aavistuksen rauhallisemmin.
Siitä alkoi DeRapsin ja Martinezin yhteinen taival DeRapsin siivousfirmassa, aluksi puhtaasti ammatillisissa merkeissä, mutta kyllä heistä ajan saatossa tuli vilpittömät ystävätkin. Kuinka herttaista, saattaisi todeta joku sentimentaalisuuteen taipuvainen.
1/01/2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)