Joskus tekisi mieli huutaa.
Mutta en tee sitä.
Tarpeeni huutaa jää toiseksi sille tunteelle, että haluan kontrolloida tunteitani. Olkoon se vahvin tunteistani. Ja olkoon se ainoa tunteeni. Jos kohdallani on käynyt niin, että minusta löytyy alkukantaisia vaistoja ja eläimellisiä himoja niin haluan haudata ne. En halua olla barbaari. En halua olla impulsiivinen. En halua olla viettieni ohjaama. Ei kuulosta pahalta, mutta ei kuulosta myöskään helpolta.
Nautin vallan tunteesta. Samalla tavalla kuin shakin pelaaja nauttii siitä, että peli kulkee ja voi keskittyä suunnittelemaan seuraavan siirron jälkeistä siirtoa. Työnikin edellyttää sentyyppistä harkintakykyä. Se edellyttää vahvaa keskittymistä. Ammatissani virheet näkyvät tarpeettomana henkien menetyksenä. Tämä on ironista, sillä työni on ottaa ihmishenkiä.
Mutta vain niiden, joista on maksettu.
Uskon nauttivani työstäni. Luulisin, että nautin siitä, että se ei ole ollenkaan sellaista kuin on tarinoissa kerrottu ja elokuvissa näytetty. Pidän itseäni taiteilijana. En halua toistaa kaavoja enkä olla halua olla ennalta-arvattava. Minulle tuottaa huvia se, että pystyn yhä yllättämään itseni. Kuten silloin kun kohteeni oli McDonaldsilla ruokailemassa perheensä kanssa. Olin seurannut häntä useamman päivän ja pitänyt häntä elossa vain siitä yhdestä syystä, etten ollut keksinyt sopivaa tapaa saattaa toimeksiantoani valmiiksi.
Sitten tarvittava idea tuli kuin johdatuksena mieleeni. Olin aivan hänen lähellään ja join lähdevettä pullostani. Kohteeni nousi, sanoi jotakin lapsilleen ja asteli kohti WC:tä. Nousin saman tien tuoliltani ja kaivoin takataskustani hansikkaat, jotka laitoin käteeni.
Menin hänen perässään WC:hen mielessäni vain ajatus siitä, kuinka tämä pikaruokaa ahmiva kohteeni saisi elämälleen oikein brutaalin lopetuksen. Halusin kysyä häneltä sarkastisen kysymyksen:
-Haluatko maistaa McFist rystyhampurilaista?
Kohteeni ei luonnollisestikaan ymmärtänyt kysymystäni, ja sai vastattua puoliksi vain "mit?" kun jo ensimmäinen luita rikkova lyöntini oli osunut hänen leukaansa. Lyöntini ovat kauniita, ne eivät ole kaikkein nopeimpia, tarkoitan tällä sitä, että joku varmasti saa kiihtymään nyrkkinsä nopeammin, mutta minä pidän siitä kuinka tunnen kuinka energia välittyy nyrkistäni kudoksen ja lihasten läpi aina uhrini luihin asti. Mielessäni jopa kuvittelen kaiken hidastetusti, näen kuinka lyöntini lähtevät jaloistani, ottavat mukaan koko kehoni ja saavat aikaan ihailtavan painavia iskuja juuri sinne missä kohteeni luut ja nivelet yhtyvät toisiinsa.
Kuusi minuuttia ja suunnilleen kolmesataakuusikymmentä lyöntiä myöhemmin riisun nahkahanskat kädestäni. Pudotan ne lavuaariin ja kaivan povitaskustani pienen muovipussin. Taittelen hanskat sinne ja laitan pussin takaisin povitaskuuni. Lasken kylmää vettä käsille, jotta hieman rauhottuisin ja saisin turvotuksen laskemaan edes aavistuksen.
Kampaan vielä nopeasti vähän hiuksiani ja kiristän kravattiani. Poistun huomaamatta WC:stä ja jätän tuon verenpunaisen vaatemytyn, jonka sisällä on 120 kiloa kuollutta ihmisen lihaa makaamaan WC:n nurkkaan. Ruumis on pelkkä kasa, nahkainen säkki täynnä rikkinäisiä rustoja, luita ja sisäelimiä. Verta valuu joka paikkaan.
Kun muu perhe alkaa kaipaamaan puuttuvaa jäsentään olen jo kaukana ja saanut juotua lähdeveteni loppuun.
Olen kylmäverinen ihminen. En äkkiarvaamaton eläin. Pystyn yhdistämään äärettömään pahuuteeni äärettömän harkinnan. Saan enemmän tuhoa aikaan kuin raivohullu, joka kiihkossaan vain sokaistuu.
Olen valaistunut, olen Buddha, olen tyyni ja vakaa. En kaipaa mitään enkä ole himojeni orja. En pelkää enkä menetä malttiani. En tunne maata järisyttävää surua enkä taivaita repivää riemua. En kaipaa mitään, en edes musiikkia. En siedä ihmisiä, joiden puntti alkaa vipattamaan jonkun populäärimusiikin sen hetken soitetuimman rallattelun tahtiin. He ovat kuin lapsia, jotka innostuvat kellon kilkatuksesta. Hyräilevät ja keinuttelevat päitään sen tahdissa ja tuntevat, että nuo laulut ovat tehty juuri heille. Jotkut heistä menevät jopa tanssimaan, keinuttelevat lantioitaan kuin vammaiset.
Mutta en tee sitä.
Tarpeeni huutaa jää toiseksi sille tunteelle, että haluan kontrolloida tunteitani. Olkoon se vahvin tunteistani. Ja olkoon se ainoa tunteeni. Jos kohdallani on käynyt niin, että minusta löytyy alkukantaisia vaistoja ja eläimellisiä himoja niin haluan haudata ne. En halua olla barbaari. En halua olla impulsiivinen. En halua olla viettieni ohjaama. Ei kuulosta pahalta, mutta ei kuulosta myöskään helpolta.
Nautin vallan tunteesta. Samalla tavalla kuin shakin pelaaja nauttii siitä, että peli kulkee ja voi keskittyä suunnittelemaan seuraavan siirron jälkeistä siirtoa. Työnikin edellyttää sentyyppistä harkintakykyä. Se edellyttää vahvaa keskittymistä. Ammatissani virheet näkyvät tarpeettomana henkien menetyksenä. Tämä on ironista, sillä työni on ottaa ihmishenkiä.
Mutta vain niiden, joista on maksettu.
Uskon nauttivani työstäni. Luulisin, että nautin siitä, että se ei ole ollenkaan sellaista kuin on tarinoissa kerrottu ja elokuvissa näytetty. Pidän itseäni taiteilijana. En halua toistaa kaavoja enkä olla halua olla ennalta-arvattava. Minulle tuottaa huvia se, että pystyn yhä yllättämään itseni. Kuten silloin kun kohteeni oli McDonaldsilla ruokailemassa perheensä kanssa. Olin seurannut häntä useamman päivän ja pitänyt häntä elossa vain siitä yhdestä syystä, etten ollut keksinyt sopivaa tapaa saattaa toimeksiantoani valmiiksi.
Sitten tarvittava idea tuli kuin johdatuksena mieleeni. Olin aivan hänen lähellään ja join lähdevettä pullostani. Kohteeni nousi, sanoi jotakin lapsilleen ja asteli kohti WC:tä. Nousin saman tien tuoliltani ja kaivoin takataskustani hansikkaat, jotka laitoin käteeni.
Menin hänen perässään WC:hen mielessäni vain ajatus siitä, kuinka tämä pikaruokaa ahmiva kohteeni saisi elämälleen oikein brutaalin lopetuksen. Halusin kysyä häneltä sarkastisen kysymyksen:
-Haluatko maistaa McFist rystyhampurilaista?
Kohteeni ei luonnollisestikaan ymmärtänyt kysymystäni, ja sai vastattua puoliksi vain "mit?" kun jo ensimmäinen luita rikkova lyöntini oli osunut hänen leukaansa. Lyöntini ovat kauniita, ne eivät ole kaikkein nopeimpia, tarkoitan tällä sitä, että joku varmasti saa kiihtymään nyrkkinsä nopeammin, mutta minä pidän siitä kuinka tunnen kuinka energia välittyy nyrkistäni kudoksen ja lihasten läpi aina uhrini luihin asti. Mielessäni jopa kuvittelen kaiken hidastetusti, näen kuinka lyöntini lähtevät jaloistani, ottavat mukaan koko kehoni ja saavat aikaan ihailtavan painavia iskuja juuri sinne missä kohteeni luut ja nivelet yhtyvät toisiinsa.
Kuusi minuuttia ja suunnilleen kolmesataakuusikymmentä lyöntiä myöhemmin riisun nahkahanskat kädestäni. Pudotan ne lavuaariin ja kaivan povitaskustani pienen muovipussin. Taittelen hanskat sinne ja laitan pussin takaisin povitaskuuni. Lasken kylmää vettä käsille, jotta hieman rauhottuisin ja saisin turvotuksen laskemaan edes aavistuksen.
Kampaan vielä nopeasti vähän hiuksiani ja kiristän kravattiani. Poistun huomaamatta WC:stä ja jätän tuon verenpunaisen vaatemytyn, jonka sisällä on 120 kiloa kuollutta ihmisen lihaa makaamaan WC:n nurkkaan. Ruumis on pelkkä kasa, nahkainen säkki täynnä rikkinäisiä rustoja, luita ja sisäelimiä. Verta valuu joka paikkaan.
Kun muu perhe alkaa kaipaamaan puuttuvaa jäsentään olen jo kaukana ja saanut juotua lähdeveteni loppuun.
Olen kylmäverinen ihminen. En äkkiarvaamaton eläin. Pystyn yhdistämään äärettömään pahuuteeni äärettömän harkinnan. Saan enemmän tuhoa aikaan kuin raivohullu, joka kiihkossaan vain sokaistuu.
Olen valaistunut, olen Buddha, olen tyyni ja vakaa. En kaipaa mitään enkä ole himojeni orja. En pelkää enkä menetä malttiani. En tunne maata järisyttävää surua enkä taivaita repivää riemua. En kaipaa mitään, en edes musiikkia. En siedä ihmisiä, joiden puntti alkaa vipattamaan jonkun populäärimusiikin sen hetken soitetuimman rallattelun tahtiin. He ovat kuin lapsia, jotka innostuvat kellon kilkatuksesta. Hyräilevät ja keinuttelevat päitään sen tahdissa ja tuntevat, että nuo laulut ovat tehty juuri heille. Jotkut heistä menevät jopa tanssimaan, keinuttelevat lantioitaan kuin vammaiset.
