Tiedän millaista elämää haluan, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Elämä jota haluan on se mitä autiomaarockissa kuvataan. Ja tiedän, että sellaista ei oikeasti ole olemassa, mutta se on kai inhimillistä kaihota aavan meren tuolle puolen, etsiä aarretta sateenkaaren päästä, katsella taivaan rantaan ja pois lipuvia laivoja toivoen päässeensä mukaan. Joku aikoo karata kiertävän sirkuksen mukaan, joku toinen meinaa päätyä autiolle saarelle ja sitten joku ennen nukahtamista miettii miten lottovoitto muuttaisi kaiken.
Minun pakopaikkani on autiomaarock. Valapatot ja viskipullot. Pölyiset hiekkatiet ja niitä pitkin liitävät amerikanraudat. Kuluneet farkut ja parran sänki. Loisteputken valossa maantiekahvilan nurkkapöydässä aamupalaksi kahvia ja tupakkaa. Pystyn maistamaan vieläkin huulipunasi ja siinä hetkessä meillä oli ikuisuus ympärillämme. Oikeasti aika on vähissä, ei tällaisessa elämässä ole pitkää tulevaisuutta. Ei näy horisontissa seesteistä eläkepäivää, ei näy kuistilla istuskelua eikä levollista iltapäivän hetkeä TV:n ääressä murhamysteerin parissa.
Parhaassa tapauksessa flanellipaitani kaulusta kiristää hirttoköysi, koska silloin lähtö on ainakin suhteellisen nopea ja kivuton. Vielä parempi olisi tullut seulaksi ammutuksi piiritystilanteessa pieleen menneen pankkiryöstön päätteeksi. Mustasukkaisen aviomiehen puukkottamaksi tuleminenkin kävisi, siinäkin olisi jotain intohimoista kuitenkin taustalla.
Mutta en usko noihinkaan vaihtoehtoihin. En, koska niissä olisi liian hyvät ainekset kelpo tarinalle. Todennäköisintä on saada osakseen kasvain ja/tai verenkiertoelimen sairaus ja jos noista selviää niin joku muistisairaus tulee ja kuihduttaa pois. Eikä sellaisista syistä tehdä autiomaarockia. Ei kukaan tatuoi rintaansa aspiraatiopneumoniaa, mutta monelta löytyy kuva kalkkarokäärmeestä koristamassa rintakehää.
Jossain rinnakkaisessa todellisuudessa minun kaksoisolentoni elää autiomaarock-elämää ja kuuntelee makeita lauluja dementiasta.
