Hän pyysi minua katsomaan tanssiharjoituksiaan. Tai oikeastaan auttamaan eräässä pikku jutussa, halusi kuulla mielipiteeni yhden liikkeellisen muodon kohdalla. Vastasin tietenkin myöntyvästi ennen kuin hän oli edes ehtinyt kysymään loppuun kysymystään. Tätähän minä olin aina halunnut. Tai ei välttämättä juuri tätä, mutta ylipäätään saada huomiota häneltä. Eikä minulla edes ollut juuri sillä hetkellä parempaa tekemistä, oli jotain mitä piti saada hoidetuksi, mutta nuo muut voisivat odottaa huomiseen, ylihuomiseen, määrittelemättömään tulevaisuuteen tai ihan minne vain. Ja vaikka minulla oli kiire hänen studiolleen niin en pitänyt kiirettä. Tietenkin halusin päästä hänen luokseen mahdollisimman nopeasti, mutta matka oli lyhyt ja halusin nauttia jo tästä matkasta. En itse osaa tanssia, mutta kuvittelisin, että liikkumiseni näytti enemmän tanssilta kuin kävelyltä. Astelin rotvallin reunaan joka toisella askeleella ja liikuin rytmikkäästi kuin kuullen musiikkia. Muistutin varmasti jotain huvipuiston palkintonallea typerän hymyni kanssa, mutta se ei haitannut minua, en ajatellut mitä muut ajattelevat minusta, sillä en ajatellut muita. En rehellisesti sanottuna oikein edes huomannut muita ja huomasin sen siitä, että pari kertaa meinasin törmätä kadulla johonkin toiseen, johonkin joka ei ollut olemassa sillä hetkellä minun todellisuudessa.
Hän tiesi, etten tiedä tanssista mitään. Hän tiesi, etten voisi antaa oikeasti järkevää näkemystä, en osaisi ehdottaa rakentavasti tanssin taiteen tunnusmerkkejä täyttävää palautetta, en pystyisi tunteideni takia edes olemaan muuta kuin kohtuuttoman subjektiivinen ja vilpittömän kiitollinen jokaisesta sulavasta liikkeestä, jotka saisin pian todistaa. Mutta hän tiesi myös sen, että olisin rehellinen. Hän tiesi, että reaktioni olisivat aitoja ja hurmioitumiseni se syy miksi taidetta tehdään.
Mutta emme olleetkaan kahden studiolla. Pettymykseni oli musertava, kun tajusin hänen puolisonsa olevan myös seuraamassa näitä tanssiharjoituksia.
