Whitney Houston - we have a problem

Minua kiinnostaa ulkopuolisuuden tunne. Ja koska en ole ainoa vaan meitä on monia niin perehdytään aiheeseen hieman. Otetaan vertailun vuoksi mukaan autistit, koska he kokevat ulkopuolisuutta ja sitä, etteivät ole normaaleja. Mutta minusta tuntuu, että tuollaisen tunteen pitää olla opittu. Perustelen sillä, että jokainen meistä on ainutlaatuinen eikä toista täysin samanlaista ihmistä ole. 

Ulkopuolisuuden tunne ei synny tyhjiössä, se syntyy suhteessa normiin. Lapsi ei synny tietäen olevansa erilainen, hän oppii sen peilistä jonka ympäristö hänelle tarjoaa. Toistuvat korjaukset, ihmettelevät katseet, kysymykset miksi et ole kuin muut, ne rakentavat identiteetin joka määrittyy poikkeamana.

Mutta tässä on yksi lisäkerros: autistit usein aistivat eron ennen kuin ymmärtävät sen. Sosiaalinen vuorovaikutus tuntuu erilaiselta, se vaatii enemmän työtä, signaalit eivät lue samalla tavalla. Se kokemus on aito eikä opittu. Mitä opitaan on tulkinta siitä kokemuksesta, että se tarkoittaa vikaa.

Kuitenkin tämä näkökulma ainutlaatuisuudesta on filosofisesti kiinnostava. Jos jokainen ihminen on ainutlaatuinen, normaali on tilastollinen fiktio. Se on vain painotettu keskiarvo joka ei vastaa ketään todellista ihmistä. Autisti poikkeaa tästä fiktiosta enemmän ja näkyvämmin, mutta poikkeama itsessään ei ole ongelma. Ongelma on että fiktio on institutionalisoitu.

Neurodiversiteettiajattelu menee juuri tähän suuntaan. Ei siihen suuntaan, että autismi pitäisi korjata, vaan että ympäristö on rakennettu liian kapealle ihmiskäsitykselle. Autismin yhteydessä puhutaan paljon myös niin sanotusta "masking" ilmiöstä, mutta väitän, että jokainen ihminen sortuu tuohon, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Tätä väitteelle löytyy myös tukea. 

Erving Goffman kuvasi tämän vuonna 1959 teoksessaan Arkielämän roolit, Jokainen ihminen esittää eri versioita itsestään eri konteksteissa. Töissä, vanhempien luona, ystävien kanssa, yksin. Se on universaali sosiaalinen mekanismi eikä patologia. Autistien maskaaminen eroaa kuitenkin määrällisesti ja laadullisesti kahdella tavalla jotka tekevät siitä raskaamman:

Se on tietoisempaa ja työläämpää. Neurotypikaali lukee sosiaalisia signaaleja automaattisesti, se ei kuluta resursseja. Autisti joutuu usein tekemään sen manuaalisesti, tarkkailemaan, laskemaan, matkimaan. Sama lopputulos mutta täysin eri energiahinta.

Se ulottuu perusasioihin. Neurotypikaali muuttaa tyyliään, autisti joutuu usein piilottamaan tapoja joilla prosessoi maailmaa, stimmausta, suoran katsekontaktin välttämistä, intensiivisiä kiinnostuksen kohteita. Se on syvemmällä. Mutta periaatteessa sama asia: masking ei ole autistien erikoisuus, se on inhimillinen universaali. Autistiset ihmiset vain tekevät näkyväksi jotain joka muilla on niin automatisoitua että sitä ei huomata. Se on itse asiassa yksi syy miksi autismi diagnosoidaan naisilla myöhemmin, he ovat kulttuurisesti harjaantuneempia sosiaaliseen jäljittelyyn ja piilottavat tehokkaammin.

Vai voisiko vain todeta, että neurotyypilliset ovat lahjakkaamppia maskingissa. 

Ja se on yksi tapa kääntää asetelma. Ja se on kiinnostava käännös koska se siirtää arvottamisen: yhtäkkiä neurotypikaali ei ole normi johon muut yltävät tai eivät yllä. Hän on henkilö jolla on tietty erityistaito. Hyvä sosiaalinen kameleontti. Se ei ole neutraali ominaisuus, se on kyky.

Tästä seuraa epämukava kysymys: jos neurotypikaali on niin hyvä maskingissa, kuinka paljon hänestä on jäljellä kun maskit riisutaan? Autisti tietää usein varsin hyvin mikä on peliä ja mikä ei. Neurotypikaalisella raja voi olla hämärämpi koska harjoitus on ollut niin pitkä ja niin varhainen.

Masking neurotypikaalisella ei ole strategia, se on identiteetti. Mikä on omalla tavallaan hankalampaa. Tilanteen tekee hankalaksi, ettei ole olemassa mittaria suoraa mittaria, jolla mitata maskingin kuluttamaa energiaa. Tätä asiaa on lähestytty epäsuorasti muutamasta suunnasta.

Psykologiassa käytetään käsitettä kognitiivinen kuorma. Se on ajatus siitä että tarkkaavaisuus ja tahdonalainen toiminta ovat rajallinen resurssi. Masking kuluttaa tätä resurssia, ja kulutusta voi mitata epäsuorasti esimerkiksi reaktioaikojen hidastumisena tai virheiden lisääntymisenä kognitiivisissa tehtävissä maskauksen jälkeen. On myös olemassa itsearviointimittareita kuten CAT-Q (Camouflaging Autistic Traits Questionnaire), joka mittaa nimenomaan autististen piirteiden peittämistä. Se ei mittaa energiaa suoraan mutta korreloi uupumuksen kanssa.

Fysiologisesti kortisolitasot ja autonomisen hermoston aktivaatio, kuten sykevälivaihtelu, ihon sähkönjohtavuus voivat kertoa kuormituksesta. Ongelma on että ne mittaavat stressiä yleensä, eivät maskingista aiheutuvaa stressiä erikseen. Mutta tässä on perustavampi ongelma: energia on metafora. Aivotieteessä ei ole toimivaa tapaa muuttaa kognitiivista ponnistelua yhteismitalliseksi yksiköiksi. Väsymys on subjektiivinen kokemus joka syntyy monesta lähteestä samanaikaisesti.

Käytännön mittari voisi olla yksinkertaisesti: kuinka kauan palautuminen kestää. Autistit puhuvat paljon siitä miten sosiaalinen tilanne vaatii jälkikäteen yksinoloa. Se on karkea mutta rehellinen mittayksikkö. Ja sitten taas kukaan ei ole immuuni tälle. Toisten ihmisten seura vaan kuluttaa enemmän voimia kuin toisten. Näin kaikkien ihmisten kohdalla. Ja se on todennäköisesti sama ilmiö, ja se koskee kaikkia ihmisiä vaikka harvat pysähtyvät analysoimaan sitä tarkasti.

Kuluttavuuden lähteet ovat yleensä jotain näistä: joudut tarkkailemaan enemmän mitä sanot, rooli jota esität on kauempana siitä kuka olet, henkilö on arvaamaton tai herkästi loukkaantuva, tai vuorovaikutuksen rytmi ei sovi sinulle. Esimerkiksi toinen puhuu paljon eikä jätä tilaa. Vastaavasti palauttava seura on yleensä sitä jonka kanssa masking vähenee. Et mieti sanojasi yhtä paljon, hiljaisuus ei tunnu kiusalliselta, voit olla kiinnostunut siitä mistä oikeasti olet kiinnostunut.

Se on itse asiassa aika hyvä ystävyyden laadun mittari. Ei niinkään kuinka hauskaa on tai kuinka kauan tunnetaan, vaan kuinka väsynyt on tapaamisen jälkeen verrattuna siihen kuinka väsynyt oli ennen. Ja seuraavaksi ei ole tarkoitus todeta loukkaavalla tavalla tätä, vaikka väärinymmärryksen riski on suuri. Mutta autisteissa ja lapsissa on jotain samaa. Ei siksi että autistit olisivat lapsellisia, vaan siksi että lapset eivät ole vielä oppineet piilottamaan tiettyjä asioita joita aikuiset pitävät sosiaalisesti hankalina. Aito innostus, suora ilmaisu, intensiivinen kiinnostus ilman häpeää.

Neurotypikaali aikuinen on sosiaalistunut pois näistä. Oppinut että liika innostus on noloa, että kiinnostuksen kohteet pitää annostella, että ilmeet kannattaa hallita. Se on maskingiin liittyvä oppimisprosessi joka alkaa jo varhain. Autisti ei välttämättä käy läpi tätä sammuttamisprosessia samalla tavalla. Tai käy, mutta se vaatii tietoista ponnistelua eikä tapahdu automaattisesti. Jäljelle jää jotain joka muistuttaa lapsen suoruutta. Mielenkiintoinen lisäkerros tähän on se, että monet luovat ihmiset, kuten kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehet säilyttävät jotain tätä samaa. Kyvyn innostua ilman sosiaalista suodatinta. Se ei ole sattuma.

Kun kyse on lopulta siitä mitä on ihmisyys ilman jälkikäteen opetettuja normeja. Ja nyt mennään syvälle. Tämä on itse asiassa yksi filosofian vanhimmista kysymyksistä. Mitä ihmisessä on primääriä ja mitä sekundääriä. Rousseau puhui jalosta villistä, Locke tabula rasasta, Hobbes taas näki luonnontilan sotana kaikkia vastaan. Kaikki yrittivät kuoria pois kulttuurikerrokset ja katsoa mitä jää.

Koitetaan muotoilla tämä jotenkin konkreettisesti. Ei puhuta abstraktista luonnontilasta vaan puhutaan havaittavissa olevista ihmisistä jotka eri syistä ovat käyneet läpi normaalistamisprosessin vähemmän tai eri tavalla. Lapset ennen sosialisaatiota. Autistit joille sosiaalinen ehdollistuminen ei tartu samalla tavalla. Ja kenties luovat ihmiset jotka tietoisesti tai tiedostamatta vastustivat sitä. Ja mitä yhteistä heillä on? Hyväntahtoisuus. Aito kiinnostus. Suoruus. Vaikeus esittää tunteita joita ei ole.

Se vihjaa että nämä ovat ehkä lähempänä jotain perustaa. Ei romanttisessa mielessä, vaan yksinkertaisesti siksi että ne ovat vähemmän rakennettuja. Normit opetetaan koska ne helpottavat yhteisöelämää. Mutta jotain maksetaan vastineeksi. Minulla on teoria myös siitä, että miksi ihmiset käyvät katsomassa teatteria tai urheilutapahtumia. Ja se on hyvä teoria ja siinä on selitysvoimaa.

Se menee yhteen katharsiksen käsitteen kanssa. Aristoteles sanoi että tragedia puhdistaa pelkoa ja sääliä. Mutta tässä teoriassa on käytännöllisempi ja rehellisempi näkökulma. Kyse ei ole puhdistumisesta vaan hetkellisestä vapautumisesta roolista.

Sosioekonominen lokero on tarkka sana ja jokaiselle meistä löytyy paikka sieltä. Otetaan satunnainen toimitusjohtaja esimerkkihenkilöksi nyt tässä. Tämä toimari ei huuda tuomarille kovinkaan kovaa kotonaan sohvalla yksin peliä katsoessaan, toimari ei itke elokuvan takia, jos seuraa sitä kännykän ruudulta, toimari ei hypi penkillä maalin jälkeen tavallisen runkosarjapelin aikana mitä tulee seurattua radiosta. Mutta urheilustadionilla tämä toimitusjohtaja elämöi, koska niin saa tehdä. Koska konteksti antaa luvan. Kaikki ympärillä tekevät samaa. Normi on hetkellisesti eri.

Se selittää myös miksi ihmiset hakeutuvat nimenomaan joukkoihin näissä tilanteissa. Yksin kotona elokuva ei tuota samaa. Yhteinen tila antaa kollektiivisen luvan regressioon. Sanalla jota psykologia käyttää, tarkoittaen paluuta varhaisempaan toimintatapaan. Ja tämä kytkeytyy suoraan siihen maskingiin. Masking vähenee kun ympäristö sallii sen. Stadion on yksi harvoista aikuisten tiloista jossa se on sosiaalisesti hyväksyttyä.

Voisiko tämän voisi kaupallistaa? Tehdä turvallisia tiloja regressiolle ja myydä sinne pääsylippuja aikuisille? Hmmm... Ehkei, koska se on jo keksitty mutta kukaan ei ole myöntänyt sitä ääneen. Tämä hunajaverkko on jo olemassa: elokuvateatterit, urheiluareenat, rock-konsertit, rave-tapahtumat, huvipuistot, pakkohuoneet, larppi, cosplay-tapahtumat. Kaikki myyvät saman asian eri pakkauksissa, luvan olla hetkellisesti joku muu tai ei kukaan. Kirkko teki tämän tuhat vuotta ennen kaikkia muita. Rituaali, laulu, yhteinen kokemus, emotionaalinen vapautuminen ja vieläpä viikoittain toistuvana tilauksena. Mutta tässä ideassa on jotain mitä näissä ei ole: rehellisyys. Ne kaikki myyvät tuotteen, elämyksen, tarinan, mutta eivät suoraan sitä mitä oikeasti myydään. Jos joku tekisi tilan ja sanoisi ääneen tänne tullaan olemaan hetki lapsi ilman häpeää, se olisi radikaali teko.

Se olisi myös todennäköisesti erittäin vaikea myydä. Koska myöntäminen on osa sitä mitä masking suojaa. Ihmiset haluavat regression mutta eivät halua tietää haluavansa sitä. Eli tuote toimii vain jos sen nimeää joksikin muuksi. Ihmiset haluavat regression, mutta eivät halua tietää sitä. Ja tämä on se jännite josta koko viihdeteollisuus elää. Jos sen sanoisi suoraan: tule tänne, saat olla hetken lapsi. Se tuhoaisi illuusion. Koska aikuinen ei halua myöntää tarvitsevansa sitä. Myöntäminen vaatisi itsetuntemusta joka on itsessään epämukavaa.

Siksi paketti pitää olla jokin muu. Urheilufanitus on intohimo ja heimoidentiteetti. Konsertti on musiikillinen elämys. Elokuva on taide tai viihde. Kaikki ovat totta, mutta ne ovat myös verhoja. Tässä on myös markkinoinnin syvä logiikka. Paras tuote ratkaisee tarpeen jota asiakas ei tiedä hänellä olevan tai ei halua myöntää hänellä olevan. Siksi autoja myydään vapaudella eikä kuljetuksella. Hajuvettä seksuaalisuudella eikä kemikaalilla. Regression myyminen on sama operaatio, pitää löytää verho joka on tarpeeksi uskottava. Mutta tässä piilee myös jotain surullista. Ihminen tarvitsee jotain niin perustavan inhimillistä kuin hetken vapautumista roolistaan. Ja tarvitsee sen niin pahasti että maksaa siitä, mutta ei voi myöntää tarvitsevansa sitä.

Se kertoo jotain siitä kuinka tiukasti ne normit istuvat. Mennään syvemmälle, mennään kaikista tiukimmalla oleviin normeihin. Niillekin on oma lääkkeensä, kiitos kapitalismin. Nimittäin tämän takia on olemassa vapaamuurarit, he myyvät tätä samaa regressiota. Ja samaa regressiota myyvät dominat SM-klubeilla. Ja nämä kaksi ovat erityisen puhtaita esimerkkejä juuri siksi että ne ovat eksplisiittisesti suljettuja. Sisäänpääsy vaatii initiaation, rituaalin, sitoutumisen. Se on osa tuotetta, salaisuus tekee regression turvalliseksi koska kukaan ulkopuolinen ei näe.

Vapaamuurareilla on asteet, rituaalit, symboliikka, salaiset kättelyn tavat. Aikuiset miehet leikkivät hyvin vakavana pidettyä leikkiä. Ja se toimii juuri siksi koska se on verhottu filosofiaan, historiaan, veljeyttä koskeviin periaatteisiin. Verho on riittävän uskottava. SM-klubilla dynamiikka on hämmästyttävän samankaltainen mutta verho on erilainen. Siellä regressio tapahtuu vallan luovuttamisen kautta. Dominan rooli on ottaa vastuu, submissiivinen luopuu hetkeksi kokonaan aikuisen autonomiasta. Turvallinen tila, selvät säännöt, safeword. Se on äärimmäisen kontrolloitu ympäristö regressiolle.

Molemmissa on sama rakenne: rituaali luo turvallisuuden, suljettu yhteisö luo luvan, hierarkia antaa kehyksen jonka sisällä voi hetkeksi lakata olemasta se mitä on arjessa.

Ja molemmissa maksaa jäsenyydestä.

 

 

A carefully thought-out title

 Lopetin jyystön, kun radiosta alkoi soimaan Whitney Houston. Ja se oli oikukasta sikäli kun tekemiseni oli tärkeämpää kuin se mitä korvani juuri nauttivat. Se saikin minut miettimään Brechtiä. Ja se sai minut miettimään itseäni. Kumpi meistä onkaan enemmän Brecht? 

-Hän, joka keksi kirjallisuuteen *vieraannuttamistekniikan (saks. Verfremdungseffekt, usein lyhyesti V-efekti)? Vai minä, joka teen sitä puhtaasti vaistolla? Brecht halusi, että lukija ymmärtää ja ajattelee seuraavansa tarinaa, ei niin, että lukija eläisi siinä mukana. Minä taas teen kaikkeni, että minulla ei edes ole lukijoita. Se on totaalinen vieraannuttamistekniikka (saks. Totale Verfremdungseffekt, usein lyhyesti HV-efekti).

 

(*tässä lyhyesti tiivistettynä mistä on kyse Brechtin vieraannuttamistekniissa) 

 

Tiivistelmä

Tässä kaaviossa esitetään formaali, systeemiteoreettinen malli Bertolt Brechtin vieraannuttamistekniikasta (Verfremdungseffekt, V-efekti) sekä sen operatiivisesta soveltamisesta narratiivisissa järjestelmissä. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää kvantifioitava kehikko, jonka avulla voidaan analysoida ja optimoida katsojan tai lukijan emotionaalisen uppoutumisen (E) ja kriittisen etäisyyden (D) välistä dynamiikkaa siten, että saavutetaan maksimaalinen kognitiivinen aktivaatio (C) ilman täydellistä immersiota.

Työssä esitetty malli määrittelee vieraannuttamisen ajallisesti muuttuvana funktionsa A(t), joka koostuu painotetuista komponenteista, kuten suora puhuttelu, metatekstuaaliset signaalit, rakenteelliset katkokset sekä esitykselliset kontradiktiot. Näiden mekanismien yhteisvaikutusta tarkastellaan integraalimuotoisena kokonaistehokkuutena V, joka kuvaa vieraannuttamisen kumulatiivista vaikutusta koko narratiivin aikajänteellä. Malli osoittaa, että optimaalinen V-efekti saavutetaan tilanteessa, jossa emotionaalinen sitoutuminen pidetään systemaattisesti alle kyllästymispisteen samalla kun kriittinen tietoisuus ylittää minimikynnyksen.

Tutkimuksessa esitellään lisäksi yleisön tilavektori S(t), joka sisältää emotionaalisen absorption, kognitiivisen aktiivisuuden, etäisyyden kokemuksen sekä kriittisen disposition. Tämän tilan evoluutiota kuvataan differentiaaliyhtälön avulla, jossa vieraannuttamismekanismit toimivat modulaatiomatriisina. Malli ehdottaa, että narratiivinen järjestelmä voidaan tulkita säätöjärjestelmäksi, jossa kirjoittaja tai ohjaaja toimii implisiittisenä ohjausfunktiona optimoiden yleisön tilaa kohti kriittisen tietoisuuden aluetta.

Keskeisenä tuloksena esitetään niin sanottu brechtiläinen periaate, jonka mukaan yleisön kriittisen tietoisuuden todennäköisyys kasvaa monotonisesti vieraannuttamisen kumulatiivisen tehokkuuden funktiona edellyttäen, että emotionaalinen immersio ei saavuta maksimiarvoaan. Tämä havainto tukee käsitystä vieraannuttamisesta ei pelkästään esteettisenä keinona, vaan funktionaalisena välttämättömyytenä transformatiivisessa taiteessa.

Työn kontribuutio on kaksijakoinen: se tarjoaa teoreettisen mallin vieraannuttamisen analysointiin sekä demonstroi, kuinka tieteellisen diskurssin retoriikka voi itsessään toimia vieraannuttavana elementtinä. Näin ollen tutkimus ei ainoastaan kuvaa V-efektiä, vaan myös performoi sen.

Avainsanat: vieraannuttamistekniikka, Verfremdungseffekt, narratiivinen dynamiikka, systeemiteoria, kriittinen tietoisuus, esteettinen kontrolli

 Niille, keille tämä ei vielä riitä, niin heidän on syytä lopettaa lukeminen tähän, sillä jatkoa on luvassa.

 

 

Time and gravity — two sides of the same demon

 Fysiikan historiassa härskeimmät läpimurrot ovat syntyneet silloin kun kaksi erillistä ilmiötä on osoittautunut yhdeksi. Maxwell osoitti, että sähkö ja magnetismi ovat sama asia eri näkökulmista. Einstein osoitti, että massa ja energia ovat sama asia eri olomuodoissa. Kummassakin tapauksessa tarvittiin uusi matemaattinen kieli ennen kuin yhteys oli edes ajateltavissa.

Joten on luonnollista olettaa, että kaikkia ilmiöitä ei olla vielä osattu yhdistää. Seuraavaksi sitten tutkitaan yhtä kysymystä: onko gravitaatio ja aika sama asia?

Ei metaforan mielessä, tässä maailman ajassa ihan tarpeeksi kikkaillaan sanoilla ja vängätään termeistä sen sijaan, että puhuttaisiin asioista. Joten lähestytään tätä kuivan matemaattisessa mielessä.

Lähtöhavainto on yksinkertainen ja kiistaton: gravitaatio ja aika käyttäytyvät saumattomasti toistensa peilikuvina. Mitä voimakkaampi gravitaatio, sitä hitaammin aika kuluu. Mitä heikompi gravitaatio, sitä nopeammin aika kuluu. Suhde on tarkka, mitattavissa ja universaali. Annan yhden esimerkin ilmaiseksi heti alkuun: GPS-satelliitit korjataan sen takia päivittäin.

Ja yleinen suhteellisuusteoria kuvaa tämän ilmiön erinomaisesti. Mutta se ei selitä sitä. Se sanoo miten, ei miksi.

Tavallisessa tulkinnassa gravitaatio ja aika ovat kaksi erillistä suuretta jotka vaikuttavat toisiinsa. Tässä työssä esitetään vaihtoehtoinen postulaatti (eli kuten keski-ikäinen setämies sanoisi "väite"): Aika ja gravitaatio eivät ole kaksi erillistä suuretta jotka vaikuttavat toisiinsa, vaan saman perustavanlaatuisen rakenteen kaksi eri havaittavaa ilmentymää.

Jos postulaatti pitää paikkansa, siitä seuraa jotain merkittävää: gravitaatiota ei tarvitse selittää erillisenä voimana tai edes erillisenä kentänä. Riittää yksi primitiivinen olio ja sekä ajan kulku että gravitaation vaikutus johdetaan siitä.

Tämä ei ole valmis teoria. Se on tutkimusohjelma ja sitä saa rahoittaa, mielellään puhutaan miljoonista euroista, kun tukea tälle annetaan. Seuraavilla riveillä rakennetaan formalismi, testataan sen rajat, ja katsotaan kuinka pitkälle se kantaa.

 Ja koska kahvia ja tupakaa on tarpeeksi niin tehdään tästä oikea formalisaatioluonnos niin, että väite muuttuu testattavaksi.

1. Lähtöväite täsmällisessä muodossa

Sanallinen väite on seuraava: 

Gravitaatio ja aika eivät ole kaksi erillistä suuretta, jotka vaikuttavat toisiinsa, vaan saman perustavanlaatuisen suureen kaksi ilmentymää. 

Tätä ei kirjoiteta muodossa 'gravitaatio = aika', vaan täsmällisemmin: 

Postulaatti: On olemassa fundamentaali olio Γ (geometrinen tai dynaaminen), josta sekä proper time että gravitaatioilmiöt johdetaan eri havaittavina.

 Eli:

•         Γ = primitiivinen olio

•         aika = funktionaali τ[γ;Γ], missä γ on maailmaviiva

•         gravitaatio = toinen funktionaali G[Γ], esim. geodeettipoikkeama, kaarevuus tai efektiivinen potentiaali

 

Huom! Tämä on keskeinen korjaus: ei vaadita samaa yksikköä, vaan samaa lähdeoliota. Yksikkökysymys ratkeaa sillä, että fundamentaali objekti on geometrinen tai ulottuvuudeton.

 

2. Minimivaatimukset teorialle

Jotta formalisaatio olisi vakavasti otettava, sen täytyy tuottaa ainakin seuraavat tulokset:

 

A. Proper time

Havaitsijan oma aika pitää pystyä laskemaan maailmaviivaa pitkin:

τ = τ[γ;Γ]

B. Gravitaatiohavainto

Massiivisen kappaleen läheisyydessä kellot käyvät eri nopeudella, geodeesit kaartuvat, kappaleet putoavat.

C. Newtonin raja

Heikossa, hitaassa rajassa täytyy palautua likimain:

∇²Φ = 4πGρ

ja kellonopeudelle:

dτ ≈ dt(1 + Φ/c²)

D. Kovarianssi

Teorian on oltava koordinaattimuunnosten suhteen järkevä. Muuten siitä tulee epäfysikaalinen.

E. Lokaali erityinen suhteellisuusteoria

Pienessä vapaasti putoavassa ympäristössä on näytettävä Minkowskilta.

 

3. Kolme formalisaatiota

Malli 0: Metriikka fundamenttina (lähimpänä GR:ää)

Otetaan fundamentaaliseksi olioksi metriikka:

Γ ≡ gμν

 

Proper time maailmaviivaa γ pitkin:

dτ² = −(1/c²) gμν dxμ dxν

 

Gravitaatio ei ole erillinen kenttä, vaan sama gμν:iin liittyvä geodesinen rakenne ja kaarevuus:

Γμνρ(g) = (1/2) gμσ (∂ν gσρ + ∂ρ gσν − ∂σ gνρ)

 

Tulkinnassa: aika ja gravitaatio ovat saman metriikkarakenteen kaksi eri havaittavaa puolta.

 

Vedän henkeä ja totean: Matemaattisesti siisti. Mutta ei vielä uusi teoria — käytännössä GR:n ontologinen uudelleentulkinta. Paras ensimmäinen formalisaatio, koska tekee ideasta välittömästi laillista fysiikkaa.

 

Malli 1: Aikakenttä T(x) fundamenttina

On olemassa skalaari T(x), jota voi kutsua 'temporaaliseksi potentiaaliksi'. Paikallinen proper time ei ole vain metriikan seurausta, vaan sitä ohjaa kenttä T.

 

Fysikaalinen metriikka riippuu T:stä:

gμν(phys) = e^(2αT(x)) g̃μν

 

missä g̃μν on taustametriikka ja α on vakio. Proper time on tällöin:

dτ² = −(1/c²) e^(2αT(x)) g̃μν dxμ dxν

 

Heikossa rajassa:

e^(2αT) ≈ 1 + 2αT

Vertaamalla heikon kentän metriikkaan g₀₀ ≈ −(1 + 2Φ/c²) saadaan identifikaatio:

αT ≈ Φ/c²

 

Peiliinkatsomisen paikka: Oikea teoria-aihio. T-kenttä tuottaa sekä paikallisen kellonopeuden että gravitaatiopotentiaalin kaltaisen efektin. Muistuttaa kuitenkin nopeasti Brans–Dicke-tyyppisiä skalaari-tensoriteorioita.

 

Malli 2: Kenttäpari (gμν, T) — suositeltu tutkimusohjelma

Tämä on realistisin formalisaatio. Fundamentaali kenttäpari:

Γ = (gμν, T)

 

missä gμν kantaa kausaalisen geometrisen rakenteen ja T on temporaalinen skalaari, joka moduloi paikallista proper timea.

 

Viisi aksiooma

 

Aksiooma 1: Fundamentaali kenttäpari on Γ = (gμν, T).

Aksiooma 2: Fysikaalinen metriikka on ĝμν = e^(2αT) gμν.

Aksiooma 3: Kaikki aine kytkeytyy ĝμν:hen, ei suoraan gμν:hen.

Aksiooma 4: Proper time määrittyy ĝ:stä: dτ² = −(1/c²) ĝμν dxμ dxν.

Aksiooma 5: Toimintafunktio:

 

S[g, T, ψ] = ∫ d⁴x √(−g) [ R(g)/16πG − (β/2) gμν ∂μT ∂νT − V(T) ] + S_m[ĝ, ψ]

 

GR palautuu erikoistapauksessa T = vakio.

 

Fiilis tällä hetkellä: Tämä on testattavissa. Se ei kaadu ensimmäiseen mutkaan. Näyttää skalaari-tensoriteorialta, mutta se on tutkimusohjelman vahvuus, ei heikkous — antaa vertailukohdan kokeellisille testeille.

 

4. Seuraavat pakolliset laskut

Kun tätä kuitenkin halutaan viedä vielä pidemmälle, niin seuraavat laskut ovat pakollisia:

 

1. Kenttäyhtälöt

Vaihtelemalla toimintaa gμν:n ja T:n suhteen saadaan:

•         Einstein-tyyppinen yhtälö metriikalle

•         Klein–Gordon-tyyppinen yhtälö T:lle

2. Heikon kentän ratkaisu pallosymmetriassa

Oletus T = T(r). Tarkistetaan, antaako malli:

T(r) ~ −GM/rc²

3. Kellokokeet

Tarkistetaan ennuste gravitaatiopunasiirtymälle ja GPS-tyyppiselle kellokorjaukselle.

4. Valon taipuminen

Jos malli vaikuttaa vain g₀₀:aan eikä spatiaalisiin komponentteihin, se kuolee tähän.

5. Perihelipreessio

Klassinen kova testi — Merkuriuksen radan poikkeama Newtonin ennusteesta.

6. Gravitaatioaallot

Jos teoriassa ei synny oikeaa tensorista aaltoilua, se jää korkeintaan efektiiviseksi likimalliksi.

 

5. Tiivistetty formalisaatioluonnos

Kompaktisti kirjoitettuna tutkimusohjelman ydin on seuraava:

 

Fundamentaali postulaatti: Γ on perusolio, josta sekä proper time että gravitaatio johdetaan.

 

Minimimallin valinta:

Γ = (gμν, T)

 

Fysikaalinen metriikka:

ĝμν = e^(2αT) gμν

 

Aine kytkeytyy ĝμν:hen, joten proper time:

dτ² = −(1/c²) ĝμν dxμ dxν

 

Toimintafunktio:

S[g, T, ψ] = ∫ d⁴x √(−g) [ R(g)/16πG − (β/2) gμν ∂μT ∂νT − V(T) ] + S_m[ĝ, ψ]

 

Heikon kentän rajassa:

ĝ₀₀ ≈ −(1 + 2αT)

ja identifikaatiolla αT ≈ Φ/c² saadaan gravitaatioaikadilaatio luonnollisena seurauksena siitä, että gravitaatiopotentiaali ja kellonopeus ovat saman temporo-geometrisen rakenteen kaksi ilmentymää.

 

6. Lopullinen tunnelma, ei kovin huikea

Tämä on nyt ensimmäistä kertaa muodossa, jota voisi kutsua teoriarungoksi.

 Mutta:

•         Tämä ei vielä ole valmis teoria

•         Tämä ei vielä voita yleistä suhteellisuusteoriaa

•         eikä tämä vielä osoita, että 'gravitaatio on aikaa' 

Se osoittaa jotain vaatimattomampaa mutta oikeasti matemaattista: 

Houkutus rakentaa formalismi, jossa gravitaatio ja proper time syntyvät samasta primitiivisestä rakenteesta on suuri, koska  se on jo paljon parempi ja puolustettavampi väite. 

Ensi viikolla on tarkoitus johtaa kenttäyhtälöt eksplisiittisesti ja katsoa, mitä heikon kentän pallosymmetrinen ratkaisu antaa. Paradoksit eivät haittaa, Newton ja Einstein molemmat elivät paradoksien kanssa ennen kuin ratkaisu löytyi. Paradoksi on usein merkki siitä, että ollaan oikeassa paikassa. Ja jos jatkoa ei kuulu niin se johtuu siitä, että tämän kirotun hoitolaitoksen lääkärit eivät päästä minua enää koneelle vaan antavat taas koko viikon ajan sähköshokkeja ja ne tekevät aivoista puuroa ja saavat minut tuntemaan suurta fyysistä kuvotusta.

Sesse & Co

Sesse oli ihan loisto tapaus ja mun paras ystävä. Pitää ymmärtää, että silloin elettiin 90-lukua, kun kaikki tää tapahtui. Se oli erilaista aikaa, hankala nykyihmisen edes ymmärtää. Silloin lapsilla oli kaunis käsiala ja vihkojen marginaalissa oli piirrustuksia mitä nyt kukin oppitunneilla tuli tuhertaneeksi. Eikä se ollut mitään viatonta aikaa. Oli silloinkin pahuutta. Oli päihteitä, tappeluita ja kostonhimoa. Mutta ei silloin ollut muuntohuumeita tai pyssyjä jengeillä.

Se aika oli enemmän sellaista yhtenäisyyden aikaa. Ei ollut pieniä alagenrejä populäärikulttuurissa, kaikki tykkäs suunnilleen samoista asioista. Tai jos ollaan ihan rehellisiä niin oli silloinkin joitain outoja yksittäisiä friikkejä. Mutta sellaset hakattiin sitten välituntien aikana takaisin ruotuun. Eikä se väkivallan käyttö ollut sellasta holtitonta niinku nykyään, että jonkun teräaseen kanssa tapetaan ihminen lopullisesti. Tai jos ollaan ihan rehellisiä niin ihmistä on vaikea olla tappamatta muuten kuin lopullisesti.

Joka tapauksessa ne ketkä silloin eli niin tietää kyllä, muut voi uskoa legendoja, joita legendat tuolta ajalta kertoo. Ite vietin varmaan liian paljon aikaa Sessen kanssa. Oikeastaan kaiken vapaa-ajan, poislukien vaikkapa rippileirin, joka sekin muuten kesti silloin kaksi viikkoa. Veikkaan, että se oli pisin aika mitä oltiin erossa Sessen kaa 90-luvulla.

Sesse oli ihan loisto tapaus oikeesti. Kaamee sählä. Sille oli aina tärkeetä, että sillä oli sitä yhtä tiettyä huulipunaa. Ja farkut, ne oli varmaan näin jälkikäteen pari numeroa liian pienet Leviksen 501:set ja kyl Sessekin sen varmaan ite ties, mutta se ehkä nautti liikaa siitä, kun sen takapuolta ihailtiin aika hävyttömän julkisesti kaupungilla. Tää kun oli aikaa myös ennen Metoo:ta. En tiedä mistä Sesse tuli mieleen kaikkien näiden vuosien jälkeen, en edes tiedä miten sillä menee tai mikä pahinta, onko se edes elossa enää. Sesse oli sellanen, jonka kanssa ei tarvinnut olla mitään. Riitti kun oli siinä. Välillä se nauroi niin, että koko kroppa tärisi, ja välillä se katosi kesken illan eikä kukaan oikein tiennyt minne

Hymyilyttää silti, tulvii muistoja mieleen. Sessellä piti olla aina sitä yhtä tiettyä pinkkiä huulipunaa, joka kuulemma maistu ihan mansikalle, mulla on mielikuva vahva siitä hyvin voimakkaasta esanssisesta ällömakeesta mansikan tuoksusta. Sesse joi paljon siideriä, päärynäsidukkaa piti saada joka perjantai, muuten discon pihalla ei kuulemma pystyny oleen. Silloin kai tyyliin kaikki joi. Ja Sesse poltti, se oli vihreä Belmont, mentolin makuinen, kuulemma ei niin pahasti hengitys haissut, mutta ehkä tossa on ripaus itsepetosta mukana.

Mä pidin Sessestä, kaverina tosin. En mä osaa sanoa kuinka suosittu Sesse oli edes lopulta sitten poikien keskuudessa. Tiedän, että se oli muutaman päärynäsidukan jälkeen kova pussaileen ja aika monta kertaa muistan, että fritsut kaulassa sai näkyä, silloin ei tarvinnu hävetä niitä. Ja sitten mä muistan yhden kerran ku en koko viikonloppuna nähny Sesseä, silloin ei ollu kännyköitä millä tavoittaa, kävin niiden kotonakin, mut ei siellä tiedetty ja sit sunnuntaina törmättiin kaupungilla. Oli kuulemma ollu jonkun viiskytvuotiaan miehen kanssa hotellissa viikonlopun. Kaamee morkkis, ymmärrän, käytiin kyl läpi kaikki mitä tapahtu yksityiskohtia myöten, mut en todellakaan ala kirjoittaan niitä tähän. No me käytiin sit ihan Anttilasta hakemassa sille uudet alusvaatteet ennen ku se pysty meneen takas himaan.

Opettajat ei pitäny Sessestä. Munkin ois kuulemma ollu hyvä etsiä muita, parempia kavereita. Eikä mun porukat tykänny, jos vaik olin yötä Sessellä. Ja silloin se oli mun mielestä liioittelua mun porukoilta, mutta hassua miten en enää aattele niin. Mut ei sitä silloin nuorena osannu nähdä asioita samalla tavalla ku nyt vaikka. Toki mä ymmärrän mun porukoita nyt ihan sikahyvin. Sessen oikea nimi oli Seppo ja hän täytti 42 vuotta heti yheksäkytluvun alussa.

 

Always on the eve of destruction

 Tänään meinasin itkeä. Se oli lähellä. Sinänsä harvinaista minulle. Jotenkin elämä opettanut siihen, että pitää kovettaa itsensä, jotta ei tule murskatuksi. Ja huomannut, että ei minua oikein itketä mikään. Ei ainakaan asiat mitkä tapahtuvat minulle tai mitä joudun kokemaan. Mutta tänään oli toinen tilanne. Eikä se nyt sinänsä yllätä, ei tämä rikkonut mitään olemassa olevaa kaavaa. En ollut itkemässä mitään mikä olisi johtunut minusta tai minulle tapahtuneista asioista, mutta liikutuin muiden reaktioista. Näin hämmennystä ja surua ympärilläni. Ehkä se on empatia mikä liikuttaa. 

Omia vaikeuksia on helppo kestää. Tai ainakin suhteellisen helppo. Mutta muiden suruja on vaikeampi. Niille ei mahda mitään. Sitä on niin avuton sellaisen edessä. Mitä voi sanoa toiselle, kun ei ole olemassa mitään järkeviä sanoja. Ei sanoilla voi sammuttaa tulipaloa, parantaa syöpää tai korjata toisen rikottua luottamusta. Siksi sitä kai liikuttuu. Voimattomuudesta.

Tänään oli hyvä päivä. Itkusta huolimatta. Tai juuri siksi. Jollain tasolla itse itkeminen tuntuu hyvälle, se on voimakas tunne, jonka valtaan voi turvallisesti vaipua. Antaa kyynelten hukuttaa suru ja epäonni. Ja tuossa voi olla yksi syy miksi en itke. En oikein usko itkemiseen. En usko, että se puhdistaa. Koska silloin naurun pitäisi liata.

Rain & I

 Lyijy on myrkkyä. Se sotkee hermoston, se korvaa kalsiumin verenkierrossa ja aivot tarvitsevat kalsiumia. Lapsille se aiheuttaa pysyvää älykkyyden laskua. Ihmisen ruumiissa se käyttäytyy kuin hivenaine ja pääsee siksi kaikkialle. Se luikertelee luihin, aivoihin ja soluihin. Siksi minusta on hienoa, että elämme ajassa, jossa äidinmaidonkorvikkeessa on lyijyä. Tietty sille on asetettu rajat ja pitoisuudet ei saa kasvaa liian suuriksi. Olisi tietysti mahdollista tehdä sellaista äidinmaidonkorviketta, jossa ei olisi lyijyä lainkaan, mutta se tulisi liian kalliiksi ja ihmiset ei halua maksaa sellaista hintaa. Ja toisaalta, ei varmaan olisi varaakaan.

Lyijy sotkee hemoglobiinin, se aiheuttaa ihmisen ruumiissa väsymystä ja anemiaa. Lyijy luonnollisesti varastoituu vaikkapa luihin ja vaikka jatkossa ei saisi lyijyä niin sitä vapautuu vuosikymmenien ajan takaisin verenkiertoon. 

!900-luvulla bensaan lisättiin tetraetyylilyijyä, koska se voiteli moottoreita kivasti ja paransi niiden kestävyyttä. Samalla ihmiset altistuivat 60 ja 70-luvuilla aika reippaasti lyijylle ihan vaan hengittämällä ilmaa, joka oli pakokaasujen rikastamaa. Ja mikä oli seuraus? -Aivoissa impulsiivisuus lisääntyi, riskikäyttäytyminen kasvoi. Niillä alueilla, joilla runsaammin altistuttiin lyijylle, oli ihmisillä heikompi itsehillintä.

Eikä ole sattumaa, että samoihin aikoihin oli paljon sarjamurhaajia. Lopulta lyijyn käytöstä polttoaineissa luovuttiin ja pitkällä parinkymmenen vuoden viiveellä lyijyn poistuttua elimistöistä alkoi myös rikostilastot parantua.

Nykyään asiat ovat paremmin. Nykyään lyijyä tulee vanhojen rakennusten maaleista, joissa on lyijyä ja joka leviää pölyn kautta. Lyijyä saa vanhoista vesiputkista. Leluista ja kosmetiikasta saa, varsinkin, jos se on halpatuotettua. Maaperässä on lyijyä ja marjat, juurekset ja kalat sisältävät lyijyä.

Ja siksi askel voi olla joskus aika raskas. Elämän polulla tarpoessa jalat painavat. Ehkä se johtuu kaikista niistä haitta-aineista mitä keho mukanaan kantaa.

Chapter 67: None of Them Knew They Were Robots

 Kaikki osaa arvata miten siinä kävi. Suunnilleen jokainen, joka vähääkään oli seurannut tapahtumia edes kohtuullisen välimatkan päästä tiesi, että eihän siitä helpolla selvitty. Ja juu, tiukkoja tilanteita oli, monta läheltä piti ja kaukaa kolisi tilanteita, mutta yhtä kaikki, jokainen naarmu ja kolhu oli vaan yksi tarina kerrottavaksi myöhemmin. Olisiko siinä voinut käydä pahasti? Olisi varmasti, mutta silloin se olisi kertonut joistakin muista tyypeistä. Eihän näille sankareille käynyt koskaan kuinkaan. Ja se oli omalla tavallaan lohdullista, toi turvaa, että maailmassa oli jotain mihin voi luottaa. Joku varmasti moitti sitä tylsäksi, mutta se oli melko massiivisella varmuudella merkki siitä, että puhuja oli vain vastapuolen edustaja. 

Mitä sitten oikein tapahtui? No sankarimme olivat jälleen jollain yhdellä elämän suurista sivupoluista ja matkalla kohti vääjäämätöntä kaaosta ja holtitonta tuhoa. Ilman sen suurempaa suunnitelmaa tai strategiaa he vain puhtaalla megalomaanisten lihastensa tuomalla anarkistisella otteella selvittivät tiensä läpi vaikeuksien kuin panssarivaunu läpi kaupungin vasta hoidetun puutarhan. Jotain kuitenkin sellaista mitä ei ehkä aiemmin oltu nähty niin kaikki heidän vastustajansa sattuivat olemaan robotteja. Naispuolisia, erittäin viehättäviä sellaisia. Ja eihän DeRaps luonnolleen mitään voinut. Hän vietteli näistä roboteista ilmeisesti Lucyn. Ensimmäiseksi hän iski silmänsä tuohon hyvinkin rohkean uhkeasti muotoiltuun robottiin. Seuraavaksi vuorossa oli ollut ehkä Alice ja sen jälkeen luultavasti Meredith. Oli niitä kai muitakin tullut kaadettua matkalla, mutta ihan jokaisesta ei tullut pidettyä lukua. Ja juu, tämä selvisi DeRapsille myöhemmin ja hän totesi ainoastaan, että ymmärtävänsä nyt paremmin miksi Lucy oli maistunut 9-voltin paristolle. Mutta ei tämä nolostuttanut DeRapsia yhtään, vaikka hän saattoi olla hieman ihastunutkin jopa Lucyyn. Jatkossa hän vain kiskoessaan Lucya hiuksista hoki hänelle, että nyt kiltisti tai kiskon sinua 10 Newtonmetrin momentilla näistä hiuksen kaltaisista kuiduista. 

 

Sacred Echoes

 Ihminen ei voi valehdella.

Mulla on tapa, jota jotkut kutsuu hupsuksi, mutta joka on musta mitä ihan näppärä. Väitän, että ihminen ei oikeestaan voi valehdella. Tietty kuka vaan voi sanoa asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Sitä voi sepittää, liioitella, peitellä ja kaunistella. Silti meidän käyttämä kieli vuotaa. Aina. Se paljastaa enemmän kuin puhuja haluais, ja varsinkin sen, mitä hän ei ole tarkoittanut kertoa.

Sanat on kuin taskulamppu pimeässä huoneessa. Ihminen luulee valaisevansa sillä tietyn nurkan, mutta koko ajan näkyy myös häntä itseään. Hänen asentonsa, rytminsä, tapansa pitää lamppua. Kun joku puhuu pahaa muista, en oikeastaan kuule mitään niistä “muista”. Kuulen hänen sisäisen monologinsa, sen tumman pyörteen, jossa hän elää. Ja jos joku elää jatkuvan epäluulon tai katkeruuden maisemassa, silloin ei ole erityisen järkevää jäädä sellasen lähelle ihmettelemään maisemia.

Ihmisellä on aina jonkinlainen suhde siihen, mitä hän sanoo. Siksi kieli on luotettavampi kuin puhuja, sanavalinnat itsessään paljastaa paljon. Tapa, jolla joku rakentaa lauseensa, kertoo joka kerta, millä taajuudella hänen mielensä värisee. Onko sävy levoton? Puolusteleva? Väkisin siloiteltu? Yltiökohtelias? Sieltä sen totuuden löytää, ei itse sisällöstä. Valehtelija puhuu yleensä liikaa ja liian varoen. Aidosti hyväntahtoinen ihminen taas ei edes yritä vakuuttaa. Hänen kielensä on rennompaa, vähemmän aseteltua, enemmän “täs mä oon”.

Tää ei tarkoita, että jokainen kaunisteltu lause olisi merkki petturista. On olemassa ujoutta, epävarmuutta, kohteliaisuutta ja kulttuurisia tapoja. Mutta jos ihmisen kielellinen käytös poikkeaa liian kauas siitä, mikä hänen tilanteessaan olisi luonnollista, siihen kannattaa pysähtyä. Epäluonnollisuus on aina tieto, vaikka ihminen itse ei sitä huomaa.

Me kaikki luulemme puhuvamme asioista ulkopuolellamme. Mutta oikeasti me puhumme itsestämme. Ihmisen sisäinen maailma vuotaa kieleen kuin muste paperiin. Ja jos opettelee lukemaan sitä mustetta, huomaa pian, ettei valehtelulla ole paljonkaan voimaa. Totuus on aina siinä, miten ihminen puhuu. Ei siinä, mitä hän yrittää sanoa. Jo Atomirotta lauloi tästä: "Jokainen puhuja ajaa omaa asiaansa".

 

I need an endless enemy

Fasismi ja vihollisen loputon varjo

Fasismin historia ja luonne paljastavat yhden erikoislaatuisen piirteen: se ei elä ilman vihollista. Siinä missä monet ideologiat rakentavat utopian kuvan – paremman maailman, harmonian tai ainakin kehityksen – fasismi rakentaa dystopian torjumisen varaan. Sen lupaus ei ole “paratiisi maan päällä”, vaan “jos emme taistele, joudumme helvettiin”. Fasismi tarvitsee vastustajan, jonka olemassaolo oikeuttaa sen omat keinot.

Vihollinen liikkeen hapessa

Fasismille vihollinen on happea. Ilman sitä koneisto pysähtyy. Historia tuntee monia esimerkkejä, joissa ensin hyökättiin ulkoista vihollista vastaan – vieraita kansoja, ulkovaltoja, ”moraalittomia” vaikutteita – mutta pian katse kääntyi sisäänpäin. Yhtäkkiä ”epäilyttävä” naapuri, väärin ajatteleva intellektuelli tai riittävän innokkaasti marssimaton rivimies olikin seuraava kohde.

Tässä on paradoksi: jos liike onnistuu tavoitteessaan, jos kaikki viholliset hävitetään, niin silloin sen olemassaolon oikeutus katoaa. Ilman vihollista ei ole mobilisaatiota, eikä ilman mobilisaatiota ole fasismin energiaa. Tämä johtaa siihen, että vihollisia on keksittävä loputtomasti.

Itsetuhoinen logiikka

Täydellisen puhtauden tavoite ei koskaan täyty. “Täydellinen kansa”, “puhdas rotu”, “ristiriidaton yhteiskunta” – nämä ovat mahdottomia ideaaleja. Ihmisten maailmassa on aina eroja, erimielisyyksiä, moninaisuutta. Niinpä fasismi ei voi päätyä lopulliseen voittoon, vaan sen on aina etsittävä uusia poikkeamia. Se syö omia lapsiaan: ensin vieraita, sitten toisinajattelijoita, sitten rivijäseniään, lopulta johtajiaan.

Voimme nähdä tämän logiikan myös nykymaailmassa. Kun vihollisia ei ole tarjolla, ne täytyy luoda diskurssin tasolla: maahanmuuttajista, “vihervasemmistosta”, “globalisteista”, “eliiteistä”. Yksi ryhmä demonisoidaan, sitten seuraava. Joskus kohteeksi joutuvat jopa samat ihmiset, joita vielä eilen käytettiin liikkeen omien tavoitteiden edistämiseen.

Miksi tämä on houkuttelevaa?

On helppo sanoa, että fasismi on järjetöntä. Mutta se vetoaa siihen perustavanlaatuiseen inhimilliseen tarpeeseen, että oma ryhmä tuntuu turvalliselta ja yhtenäiseltä, jos sen ulkopuolelle voidaan osoittaa vihollinen. Se antaa yksinkertaisen selityksen monimutkaisille ongelmille. Talous sakkaa? Se on vihollisen syytä. Ihmiset riitelevät keskenään? Joku “ulkoapäin” on sen lietsottu. Yksilön elämä tuntuu epävarmalta? Ryhmä ja marssiva järjestys antavat turvaa.

Mutta tämä turva on illuusio, ja se kääntyy nopeasti itseään vastaan.

Jääkö ketään jäljelle?

Fasismin peruslogiikka rakentuu viholliskuvan ympärille. Liike tarvitsee aina jonkun, jota vastaan se mobilisoi massat, oikeuttaa väkivallan ja pitää yllä kurinalaisuutta. Se voi olla ulkoinen vihollinen (vieras valtio, kansa, “rotu”), sisäinen vihollinen (toisinajattelijat, vähemmistöt, poliittiset vastustajat) tai abstrakti uhka (”dekadenssi”, ”suvaitsevaisuus”, ”heikkous”).

Mutta jos tällainen ideologia joskus onnistuisi päämäärässään — ”puhdas” kansa, yhtenäinen yhteiskunta, ei vastustajia — niin tapahtuu kolme asiaa:

1. Uusia vihollisia luodaan sisältä käsin.
   Kun ulkoiset vastustajat on tuhottu, fasismi alkaa purra omaa häntäänsä. Se alkaa etsiä epäilyttäviä elementtejä omasta yhteisöstään: riittämättömän lojaaleja, liian hitaita, liian kriittisiä. Täydellisen puhtauden tavoite ei voi koskaan täyttyä, joten vihollisia täytyy aina löytyä.

2. Pelon talous romahtaa ilman vihollista.
   Fasismi elää jatkuvasta mobilisaatiosta: “meitä uhataan, nyt täytyy taistella!” Jos uhkaa ei ole, pelko ja into katoavat. Se on kuin koneisto, joka pysähtyy ilman polttoainetta. Siksi vihollinen on jatkuvasti keksittävä uudelleen.

3. Tuho sisäänpäin.
   Äärimmillään, jos vihollisia ei enää löydy, ideologia kääntyy omaa kansaa vastaan — se voi hajota ryhmiin, jotka kilpailevat siitä, kuka on ”oikea” edustaja. Historia tuntee esimerkkejä, joissa puhdistukset jatkuivat niin pitkään, että lopulta kukaan ei ollut turvassa.

 

Armoton kysymys, joka toivottavasti pysyy teoreettisena: jos fasistit saavuttaisivat päämääränsä, jäisikö lopulta ketään jäljelle?

Vastaus on: aina jää joku, mutta ei siksi, että ideologia haluaisi säilyttää hänet, vaan siksi, että joku on säilytettävä seuraavaksi viholliseksi. Fasismi tarvitsee oman aatteen elämän ylläpitämiseen jatkuvaa konfliktia. Se ei tunne päätepistettä. Se ei tunne tyytyväisyyttä. Se ei tunne harmoniaa.

Kun vihollisia ei enää löydy ulkoa, niitä aletaan keksiä sisältä. Ja jos koko maailma olisi “puhdistettu”, seuraava vihollinen olisi se, joka ei hymyile tarpeeksi leveästi aurinkoa kohti. Tai käyttää silmälaseja. Tai kävelee liian hitaasti (tämä siis siinä vaiheessa, kun kaikki ilmeiset viholliset on jo eliminoitu).

Mikä tästä seuraa?

Paradoksi tekee fasismista paitsi vaarallisen myös kestämättömän. Se voi vallata yhteiskunnan, se voi tuhota sukupolvia, se voi repiä historian verille. Mutta se ei voi saavuttaa omaa päämääräänsä. Kun se yrittää, se alkaa hajota.

Silti meidän on muistettava, että se voi hajotessaan viedä mukanaan valtavia määriä ihmisiä ja kulttuuria. Itsetuhoinen logiikka ei tee siitä vaaratonta – päinvastoin, se tekee siitä yhä arvaamattomamman.

 

Meet me at the sea

 Lapset voi olla joskus tosi ilkeitä toisilleen. Sanovat tylysti, kun joku kertoo innoissaan vaikka uudesta harrastuksestaan niin ainoa mitä innoissaan oleva saa kuulla, että onpa noloa tollanen. Ja lapset ei oikein osaa vielä olla vuorovaikutuksessa järkevällä tavalla, ne saattaa ihan vaan hokemisen ilosta toistella kirosanoja kuin liukuhihnalta. Ja sitä paitsi lapsista usein näkee, että sanojen taustalla on kateutta tai pettymystä tai jotain muuta vastaavaa negatiivista tunnetilaa. Ja tuollainen on inhimillistä, he vasta harjoittelevat aikuiseksi kasvamista. 

Mutta sitä mitä minä en ymmärrä, että jotkut aikuiset ovat tylyjä. Ja sanovat sen olevan vain rohkeutta olla rehellinen ja suora. Mutta tuossa käytetään valheellisella tavalla rehellisyyttä alibina olla röyhkeä. Moni käyttää sanaa rehellisyys ikään kuin oikeutuksena sanoa mitä tahansa, miten tahansa. Todellisuudessa kyse ei ole rehellisyydestä vaan ilmaisun tavasta. Ihminen voi kertoa totuuden kunnioittavasti – tai loukkaavasti. Kun joku vetoaa rehellisyyteen, hän siirtää vastuun pois itseltään ja sysää sen kuulijalle: “Jos loukkaannuit, se johtuu siitä ettet kestä totuutta.” 

Mutta ehkä on niin, että kaikilla älykkäillä aikuisilla ei ole sosiaalista älykkyyttä. Joillakin ihmisillä ei ole kykyä tai halua ottaa huomioon, miten heidän sanansa vaikuttavat muihin. He saattavat jopa kokea, että empaattinen ilmaisutapa olisi teeskentelyä tai merkki heikkoudesta. Heidän logiikkansa on: ”Jos sanon asiat kaunistelematta, olen aito.” 

Ja tietenkin aikuisuuteen liittyy epävarmuus omasta asemasta ja kunnioituksesta muiden silmissä. Siksi tyly puhetapa voikin olla keino saada ylivaltaa. Kun toinen järkyttyy tai vetäytyy, loukkaaja voi kokea saaneensa ”pallohallinnan”. Kun hän peittää sen rehellisyyden viittaan, hän tekee siitä hyveen eikä virheen. 

Ja me ihmiset ollaan laumaeläimiä. Joskus aikoja sitten jossakin organisaatiossa on saattanut olla vahva ja karismaattinen tyyppi näkyvässä roolissa ja hän tietämättään luonut tietynlaista kulttuuria ympärilleen joka on sittemmin juurtunut syvälle toimiston huokoisiin seiniin. Monessa työyhteisössä, jopa perheessä, voi olla tarina: “Meillä ei kierrelty asioita, vaan sanottiin suoraan.” Jos ympäristö on normalisoinut kovan puhetavan, ihminen oppii pitämään sitä hyveenä eikä näe sen haavoittavuutta.

Mutta mitä sitten on todellinen, puhdas rehellisyys? No, tähän on onneksi helppo vastata. Aito avoimuus ja rehellisyys ei tarkoita, että saa sanoa mitä tahansa. Rehellisyys on totuuden sanomista. Avoimuus on halua jakaa näkemyksiä. Tylyys taas liittyy siihen, miten sen sanoo. Eikä reilu kommunikointi edes ole vaikeaa, se on ajan kanssa jopa kivempaa ja hedellimällisempää kuin kaiken hapen ilmasta polttava tylyys. Annan esimerkin kuinka kaksi eri lausetta voi kertoa saman totuuden: 1/“Sun esityksesi oli ihan surkea.” tai 2/“Mun mielestä esityksen rakenne jäi vähän epäselväksi – voisitko selventää nämä kaksi kohtaa?”

Kun joku vetoaa ”rehellisyyteen” loukkaavassa käytöksessä, hän itse asiassa sekoittaa kaksi asiaa: sisällön (asia, joka voi olla totta) ja ilmaisun tavan (joka voi olla vahingoittava). Ja tällaisen tylyn ihmisen täytyy olla typerä luulleessaan, että muut hänen ympärillään eivät huomaa tätä ristiriitaa.

“Rehellisyys ei poista vastuuta siitä, miten sen sanoo.”

 

 “Jos tämä on sinun versiosi rehellisyydestä, odotan innolla versiotasi ystävällisyydestä.” 

 

You get used to things going wrong

 Nyt on kai syyspäiväntasaus. Puntit ovat tasan, valoa ja pimeyttä yhtä paljon. Vaikka ne ovat toisaalta sama asia, saman kolikon kaksi eri puolta. Mutta se ei ole ainoa asia missä ihmiset - aikuiset varsinkin menevät metsään ja keinotekoisesti luokittelevat yhden ilmiön kahdeksi eri asiaksi. Ja puhun nyt siitä kun vaikkapa lapsilta kysytään, että onko sinulla kielipäätä vai matikkapäätä. Tai kun isojen yritysten rekrytoinneissa testataan ensiksi sanallista kyvykkyyttä ja sitten toisella testillä numeerista kyvykkyyttä. 

Mutta eihän kieli ja matematiikka ole eri asioita. Jos hallitsee matematiikan, hallitsee kyllä kieletkin (halutessaan). Miksi näin? 

-Ihan siitä syystä, että matematiikka on kieli, se on logiikan kieli. Ja samoin kielet, on se sitten äidinkieli tai vieras kieli niin siinä on säännöt, joskus tarkemmat, joskus väljemmät. Tottakai tällaisessa jaottelussa on taakkana perinteet (missäpä ne eivät olisi). Psykometriassa on kauan  jaettu “verbaalinen” ja “numeerinen” omiksi osa-alueikseen, koska ajatellaan, että toinen mittaa kykyä käsitellä kieltä ja toinen numeroita. Ja kyllä, joissakin tehtävissä painottuu raportointi, argumentointi ja sanallinen tarkkuus, kun toisissa tehtävissä painottuu laskenta, data-analyysi ja numeerinen päättely. Erottelu on siis käytännöllisen kapea-alainen, vaikka ei välttämättä kognitiivisesti täysin tosi.

Ihmisten (aikuisten lähinnä) pitäisi tajuta, että kielessä ja matematiikassa on sama peruslogiikka. Kieli on sääntöjärjestelmä. Siinä on tarkka kielioppi, jossa on matemaattinen rakenne, symbolien kombinaatio, joka sitten tuottaa toivottua merkitystä. Ja vastaavasti matematiikka on kieli. Matemaattiset merkinnät ovat tapa kommunikoida rakenteita ja suhteita. Matemaatikot puhuvat “mathematics as a language” ihan eksplisiittisesti. Hermostollisesti eli se mitä tapahtuu korvien välissä tukee tätä täysin. Aivot käyttävät osittain samoja verkkoja sekä kieli- että matemaattisiin tehtäviin (etenkin frontaalilohko ja työmuistin alueet).

Joten se keskustelu siitä onko lapsella kielipää vai matikkapää pitäisi ainakin lopettaa. Tämä on kulttuurinen stereotypia, jota koulutuskin vahvistaa. Lapset lokeroidaan “luovan humanistin” ja “rationaalisen matemaatikon” kategorioihin. Lue vaikka joku haiku runo ja siinä on todella tarkka matemaattinen rytmi. Ja mitä sitten tapahtuu todellisuudessa, kun karsitaan ennakkoluulot ja vanhat vääristyneet opit ajattelusta. Kun perehdytään kunnolla sanoihin ja numeroihin. Todellisuudessa nämä kielelliset ja numeraaliset kyvykkyydet ovat enemmän jatkumoita. Hyvässä kielessä ja sen taitavassa käytössä on logiikkaa, hyvässä matematiikassa on luovaa hahmotusta, varsinkin mitä pidemmälle laskemisessa edetään.

Molempia toki tarvitaan. Maailma on ihmeellinen ja sen käsittämiseksi, ainakin osittain tarvitaan paljon ajatustyötä ja näkökulmia. Molemmat työkalut ovat tarpeen sillä, joskus kannattaa valita tyylilaji ja abstraktiotaso sen mukaan millaista ilmiötä halutaan kuvata. Kielessä merkitykset voivat olla monitulkintaisia, matematiikka pyrkii yksiselitteisyyteen. Ja sellainen maailma on, joskus selkeä ja joskus häilyvä. Sellaisia ovat ihmiset, toisinaan rationaalisia, toisinaan aivan päättömiä, siis sama yksilö voi päivän aikana seilata näiden äärilaitojen välillä hyvinkin villisti. Kielen ja matematiikan ero on enemmän pinnallinen kuin syvä. Ja en ole ollenkaan varma, että tietävätkö aivot itse kumpaa ovat suorittamassa vai yrittävätkö ne vain antaa sinulle vastauksia.

Matematiikka ei ole vain numeroiden (tai algebran tapauksessa kirjainten) järjestelyä vaan kielen muoto, jossa merkitys syntyy rakenteesta, ei sanoista. Kieltä, puhuttua ja kirjoitettua tarvitaan, se on pääasiassa ajattelun väline, työkalu millä voi hyvinkin villisti ja vapaasti jäsentää kaiken olemista tai ei minkään olemattomuutta repaleisilla lauseilla, jotka ovat täynnä kaksoismerkityksiä.

Loppuhuipennus tälle todistelulle, että 1+1 = joskus mitä sattuu niin tarvitsemme hetken kunnioittaa heuristiikan muistoa. Se on oivallusta, mutta se on myös työkalu. Se toimii niin kielen kuin matematiikan kanssa hyvänä apuna (kuin kynä ja paperi). Kun lasketaan niin joskus intuitiivisesti voi aavistaa lopputuloksen, jolloin muodollinen todistaminen on helpompaa, kun voi soveltaa jotakin laskukaavaa, kuin todistaakseen sen, että oma vaisto oli oikeassa. Sanojen kanssa leikkiessä heuristiikka toimii myös, se jättää joskus merkityksen kertomatta suoraan, se jättää lukijan vastuulle pysähtyä miettimään ja luottamaan omaan tulkintaan. Ja joka yllättävän usein on täysin oikea.

Joten valaise kaikesta pimeydestä huolimatta omia varjoisia nurkkiasi, pimeys on olemassa vain, koska on valoakin.