Tänään meinasin itkeä. Se oli lähellä. Sinänsä harvinaista minulle. Jotenkin elämä opettanut siihen, että pitää kovettaa itsensä, jotta ei tule murskatuksi. Ja huomannut, että ei minua oikein itketä mikään. Ei ainakaan asiat mitkä tapahtuvat minulle tai mitä joudun kokemaan. Mutta tänään oli toinen tilanne. Eikä se nyt sinänsä yllätä, ei tämä rikkonut mitään olemassa olevaa kaavaa. En ollut itkemässä mitään mikä olisi johtunut minusta tai minulle tapahtuneista asioista, mutta liikutuin muiden reaktioista. Näin hämmennystä ja surua ympärilläni. Ehkä se on empatia mikä liikuttaa.
Omia vaikeuksia on helppo kestää. Tai ainakin suhteellisen helppo. Mutta muiden suruja on vaikeampi. Niille ei mahda mitään. Sitä on niin avuton sellaisen edessä. Mitä voi sanoa toiselle, kun ei ole olemassa mitään järkeviä sanoja. Ei sanoilla voi sammuttaa tulipaloa, parantaa syöpää tai korjata toisen rikottua luottamusta. Siksi sitä kai liikuttuu. Voimattomuudesta.
Tänään oli hyvä päivä. Itkusta huolimatta. Tai juuri siksi. Jollain tasolla itse itkeminen tuntuu hyvälle, se on voimakas tunne, jonka valtaan voi turvallisesti vaipua. Antaa kyynelten hukuttaa suru ja epäonni. Ja tuossa voi olla yksi syy miksi en itke. En oikein usko itkemiseen. En usko, että se puhdistaa. Koska silloin naurun pitäisi liata.
