Päässäni outoa kuminaa. Ei mitään ääntä vaan sitä maustetta. Kokonaan uusi taso mielenvikaisuudessa. Täysin uusi kokemus. Kaikki aiemmat vastoinkäymiset eivät vahvistaneet, eivätkä ne varsinaisesti valmistaneet minua tähän kokemukseen. Mittelö, sitä tämä oli. Paini vailla vastustajaa. Kuvittelin olevani älykäs ja sen suojaavan minua. Kuvittelin, että viisausteni avulla selviäisin mistä tahansa. Mutta miten selvitä, jos labyrintissä seinät vaihtavat paikkaansa ja reitit elävät selkäni takana. Äläkä käsitä väärin, en ole umpikujassa. Umpikujat ovat helppoja, niistä pääsee pois, kun kääntyy ympäri ja palaa takaisin sinne mistä on tullut.
Mutta tässä missä minä olen tai mihin minä päädyin ei ole vain yksi seinä edessä. Joka suunnassa on seinä. Aivan sama minne suuntaan kulkuni niin reittini on estetty. Voisi kysyä, että miten tänne edes saatoin sitten tulla, mutta se olisi hankala selittää. Vaikeaa, koska en ymmärrä itsekään miten tämä sokkelo on suunniteltu. Kuten sanoin, se on elävä. Se muuttuu ympärilläni koko ajan. Katsoin mistä aurinko nousee ja painoin sen mieleeni. Turhaan, koska seuraavana aamuna se nousi eri suunnasta. Opettelin tähtikuvioita vain huomatakseni, että tulevana yönä taivaalla oli aivan uudet tähdet.
Olinko kuollut ja joutunut helvettiin? Vaikea uskoa sitäkään, koska ei täällä ollut hirveää. Täällä oli kaikkea yllin kyllin. Ainoastaan järki puuttui. Koitin tehdä oikein. Koitin olla epäitsekäs. Ja siitä seurasi vain lisää vaikeuksia. Koitin olla tekemättä mitään. Koitin antaa ajan kulua ja parantaa haavat. Toimiko se? -Ei varsinaisesti, sillä asiat menivät edelleen yhä pahempaan solmuun.
Annoinko periksi? En sanan perinteisessä mielessä. Lakkasin vain välittämättä. Jatkoin matkaa. Kiipesin kun se oli mahdollista, ryömin, jos se tuntui järkevältä. Juoksin, kävelin, pyörin sinne sun tänne, koska mitä väliä sillä lopulta oli minne yritin mennä. Jossain vaiheessa epäilin, että kaikki tämä vaikutti minuun itseeni siten, että persoonani alkoi muuttua. Se mitä joskus olin, kuoli pois. Tilalle tuli vain joku uusi selviytymismekanismi ja se kasvoi osaksi minuuttani. Lohduttauduin sillä, että ehkä tämä kaikki ympärilläni oleva ei muuttunut vaan se olin minä, joka oli tässä muutoksen kohde. En siksi tunnistanut tätä, koska en ollut enää se, joka olin joskus.
