Eikä niillä oikeasti olisi pitänyt olla susta mitään otetta. Mutta koska sä olit hyvä ihminen, sellaisella harvinaisella tavalla, että ihan oikeasti lähes poikkeuksetta jokainen piti susta, vaikka olit vaan ihan oma itses. Tai ehkä just siks.
Mutta ne paskiaiset käytti hyväks sun hyvää sydäntä ja vilpitöntä uskoa ihmiskuntaan. Ja mikä sussa oli parasta, että vaikka sä olit niin kiltti niin sä et ollut yhtään hölmö. Ei, vaan päinvastoin sä olit terävä kuin mikä. Sua ei narutettu, etkä sä uskonut mihinkään keijuihin - vaikka olit itse melkein sellainen.
Mulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää kuin sä eikä tietenkään tule olemaan. Ja siksi mä aion kostaa niille. En tiedä vielä miten, ne on ammattilaisia ja mä olen ihan vaan tavallinen tyyppi.
Ja tää kaikki saa ajattelemaan, että kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Ja kuinka järjettömän suurta roolia sattuma näyttelee meidän elämässä. Miten sä olisit voinut välttää kohtalos, et varmaan mitenkään. Sä taisit olla liian hyvä tähän maailmaan.
Silti jossittelen. Jos et olis mennyt niihin juhliin silloin kerran. Tai jos olisit siellä kieltäytynyt kohteliaasti, kun sulle ehdotettiin kuvauksia. Tai jos siellä olis ollu joku muu, johon ne ois iskeny silmänsä sun sijaan.
Mutta eihän sellaista tyyppiä ole olemassakaan. Sä aina valaisit koko huoneen, kun saavuit paikalle. Etkä sä edes yrittänyt tehdä sitä, susta vaan säteili sellainen aura. Sun silmissä oli samaan aikaan hymy ja suru. Sun katse vakuutti ihmiset ennen kuin sä edes avasit suutas.
Mun onni oli se, että me oltiin satuttu asumaan aina samalla kadulla. Oltiin leikitty jo kai kaksvuotiaana ekan kerran tarhassa ja eletty jotenkin samalla sivulla historian kirjoissa aina. Muistan kun puolustin sua joskus 8 vuotiaana siltä kadun päässä asuneen hullun ukon koiralta, kun se oli päässy vapaaks. Ja kun mä näin jonkun vanhan valokuvan siitä koirasta muutama viikko sitten niin mua nauratti, kun ei se ollut yhtään niin iso koira, kuin se oli ollut mun muistoissa.
