Jos mä olisin yhtä hyvä rakastamaan kuin olen nostamaan painoja niin Eros jumalaa ei tuntisi kukaan. Jos mä osaisin päästää irti menneestä yhtä hyvin kuin mä osaan irroittaa tangosta viimeisen noston jälkeen niin en tietäisi mitä haikailu on. Jos mä ponnistelisin parisuhteen eteen edes puoliksi niin paljon kuin ponnistelen jalkakyykyssä niin luulen, että ainakin yksi parisuhdeterapeutti saisi vapautettua kalenteristaan aikaa muille asiakkaille. Jos vetäisin puoleeni edes murto-osan siitä mitä vedän leukoja niin ehkä tämä railo meidän välissä pienenisi. Jos palautusjuoman voisi korvata hymyillä, urheiluteipin halauksilla ja venyttelyn kauniilla sanoilla niin tekisikö se minusta vahvemman.
Mutta en mä voi antaa aikaa rakkaudelle. Rakkaus on ikuista. Ja taas vastaavasti mitä enemmän aikaa kuluu niin heikommaksi ruumiini muuttuu. Yritän taistella aikaa vastaan. Yritän jarruttaa jotain mikä tulee kohti kuitenkin. Yritän nostaa rautaa, rakentaa siitä muurin minun ja ikääntymisen välille. Minun ruumiini ei ole ikuinen. Rakkaus on. Eikä rautakaan ole ikuista, se ruostuu, toki hitaammin kuin ruumiini. Mutta siksi siihen pitää tarttua nyt. Kun vielä voi.
Kumpi tekee minusta vahvemman: rauta vai rakkaus?
