Pikku flunssa, Sami on yskinyt 30 vuotta. Sillä on vatsavaivoja, pikku juttu, paranee itsestään. Mutta ei parane, Sami on nyt 18 kuukautta maannut lattialla kippurassa eikä ole voinut kävellä askeltakaan tuona aikana. Jotkut rakkulat kainaloissa ovat alkaneet märkimään ja kutina on sietämätöntä. Ihon alla tuntuu kävelevän tulimuurahaisia, mutta Sami ei valita.
Samille on annettu aikaa parantua, Samille on kerrottu, että jos hän ei viikonlopun jälkeen ilmesty töihin niin tulee kirjallinen varoitus ja se olisi Samille kolmas ja samalla viimeinen. Mutta Sami ei selittele, hän tsemppaa. Hän ei itke, mutta ei hän pure hammastakaan, sillä aika tarkkaan kuusi viikkoa sitten hänen suustaan tippui viimeinen hammas ja se tippui suoraan alusastiaan eikä kukaan ole viitsinyt noukkia sitä sieltä pois.
Ei tarvitse ajaa partaa, ei tarvitse mennä parturiin. Ei ihmisen, jolla ei ole enää ihokarvoja tarvitse sellaisia miettiä. Eikä Sami uhraa ajatustakaan tällaiselle. Sami ei uhraa ajatuksia millekään, hänen aivonsa ovat sulaneet ja valuneet ulos vasemmasta, hänen ainoasta jäljellä olevasta korvastaan.
Ovikello soi ja siellä on kaksi Jehovan todistaa tulossa kylään. Kerran viikossa he käyvät ja rukoilevat Samin puolesta. Sami ei pysty rukoilemaan, nivelrikko sormissa on tehnyt mahdottomaksi rukoilun.
"Onko sinun nälkä?" kysyi toinen Jehovan todistajista, mutta Sami, joka oli aikoja sitten niellyt oman kielensä pysyi vaiti. Jehovan todistaja yritti katsoa Samia silmiin ja kommunikoida katseen avulla, mutta noihin silmämuniin, jotka olivat aikoja sitten kuivuneet päähän olivat kärpäset jo ehtineet tekemään pesänsä.
En tiedä sitten, mutta musta tuntuu, että Samilla ei ollut sitä voittajan asennetta, jota nykypäivänä pärjäämiseen tarvitaan.
