Kuinka turhautuneita kummitukset mahtavatkaan olla? Missä välissä, millä kellon lyömällä he ehtisivät minua vainoamaan? Mistä löytyisi kauhu, jolla he voisivat henkeni salvata? En pöyhkeyttäni tätä kysy vaan siksi, että oma historiani kovertaa sieluni sisäpuolta ahnaammin kuin yksikään verenimijä. Ilkeät sanat kaikuvat korvissani kovempaa kuin ihmissuden huuto koskaan voisi. Niin hassua, niin ironista, että sana 'ihmissuden' on niin lähellä sanaa 'ihmissuhde' - enkä tiedä kumpi on hirveämpi, kumpi piinaa pahemmin, kumpi myrkyttää mielen ja tekee minusta pelkän onton yksilön, joka kannattelee ulkokuortaan kuin se olisi arvokas.
Miksi mikään zombi haluaisi syödä aivojani, mieleni sopukat jo hapantuneet katkeruuden ja aikaansaamattomuuden alle. Ja miten surulliseksi tulisikaan riivaaja, joka haluaisi poistua sisältäni ennen kuin yksikään manaaja sitä pyytäisi, sillä miten rikkoa jotain, joka on jo rikki. Ja ennen kuin yksikään noita ehtii tekemään loitsujaan on pääni sisällä oleva ääni aloittanut oman vainonsa ja polttanut uskoni roviolla. Ja pelkään - minä todella pelkään, että vintiltä kuuluva kolina on vain tuulen aiheuttamaa eikä yksikään räyhähenki ole pitämässä täällä minulle seuraa, ei ole sellaista haamua, joka on tullut väärinymmärretyksi, että minä saisin kokeilla onneani sellaisen autuaaksi auttamisessa.
Missä ovat avaruuden asukit, jotka veisivät minut pois täältä ufoillaan?
