Vesikirpulla voisi olla noin kevyt askel, ei ihmisellä. Mutta siinä se on, edessäni lavalla. Tuntuu, että aika hidastuu, luulen näkeväni pölyn leijailevan valokeilassa, kuvittelen tuntevani ihon lämmön vasten omaani. Sävel on tuttu, mutta silti se saa kyyneleet karkaamaan silmäkulmasta kuin kuulisin ensimmäistä kertaa tämän.
Kolmas näytös lähenee loppuaan. Voi miksi tulin tänne, en halua, että tämä loppuu koskaan ja taas toisaalta, en kestä tätä loppua.
Tällä kertaa jotain on toisin. En koe tätä katsomosta käsin vaan huomaan, että elän tätä oikeasti. Yritän vakuuttaa itselleni, että tämä ei voi olla totta. Nukunko? Olenko menettänyt järkeni välkkeen?
Mutta ei mitään noin helppoa vaihtoehtoa ole tarjolla, ei tietenkään. Päinvastoin, kaikki menee mielipuolisemmaksi. Lattia hajoaa askeleiden alla. Niin kevyiden askeleiden ja niin monen vuoden harjoittelun jälkeen lattia vain antaa periksi. Kova puu onkin pehmennyt, kiiltävä ja kirkas lakka hioutunut pois. Tikkuja uppoaa jalkapohjiin ja onko niin, että tämä oli viimeinen tanssi.
Voisinko pelastaa sinut nyt? Voisinko nousta tästä tuolilta ja ehtisinkö ottamaan kädestäsi kiinni ennen kuin tiput kellariin? Näen mielessäni kuinka kellarin kiviseiniä peittää sammal ja kuinka hämähäkit odottavat uutta saalista pimeyden suojissa.
Mutta sinä et tipu. Sinä kohoat ilmaan. Nouset kuin lintu. Eikä tämä ole taikuutta. Sinun hyppysi vain luovat illuusion. Se on sama, vaikka maailma romahtaisi ympärilläsi niin sinä et lopeta. Sinä jatkat, koska et voi muuta, et osaa muuta.
Enkä minä nouse tästä. En voi pelastaa, ei sellaista voi pelastaa, joka ei ole hädässä. En voi pelastaa, ei katsoja voi olla sankari.
