Three bridges

 Putosin kaivoon.

En pohjattomaan, vaikka aluksi niin luulin, mutta sitten tajusin, että luojan kiitos, minä putoan hyvin hitaasti. Niin hitaasti, että lopulta pohjalle päästyäni minua sattunut juuri lainkaan. Siellä oli hyvä miettiä asioita. Ylhäällä jossain näkyi pieni valoisa piste, joka oli oikeasti iso aukko maan pinnalla, mutta täällä syvällä se näytti enää pieneltä pisteeltä. 

Olin tuhlannut elämäni. Olin tuhlannut sen tekemällä kaikkea kivaa. Olin juhlinut, juopunut halvasta punaviinistä ja sotkeentunut epätoivoisiin, hulluihin ihmisiin vain siksi, koska olin ollut niin kovin yksinäinen. Olin suotta vihainen kaikille niille, jotka olin päästänyt lähelleni, ei se ollut heidän syynsä, että he olivat mielenvikaisia. Ongelma oli siinä, että koska olin itse jumissa kuin hiekkaan hukutettu kello, eivät rattaat laukanneet eikä koneisto pysynyt ajassa. Jäin jälkeen kaikesta, kaikkialla ja kaikille. Enkä voinut olla vihainen niillekään, jotka eivät lähelläni pysyneet, edes pientä hetkeä, miten kukaan terve olisi voinut viihtyä henkisesti ruostuvan aikaraudan otteessa. 

Joten tässä sitä oltiin. Juhlat oli juhlittu ja vielä jäljellä olevat vieraat oli syytä potkia pihalle. Helvetti sentään, oli parempi vain napata takki naulakosta, olla katsomatta peiliin ja lähteä itsekin. Eikä kaduttanut, ei rikki menneet astiat eikä mikään mitä nousuhumalan aikana tapahtui, ei edes itse nousuhumala harmittanut. Tekisin luultavasti kaiken uudestaan. Tekisin varmasti. Tekisin isommin, röyhkeämmin ja useammin. 

Jos mahdollista.

Mutta nyt oltiin tässä. Kaivon pohjalla. Loputon janoni oli vaihtunut kuivuneeseen kaivoon. Täällä oli hyvä miettiä. Miten täältä pääsisi pois. Ja kannattaisiko täältä edes yrittää pois. Olisiko sittenkin parempi, että sitä vain häviäisi kuvasta, kuin näytelmästä sivuhahmo, jota ei enää viimeisessä kohtauksessa edes kaivata. 

Ja kaivon pohja on kova. Se on täynnä kuivuneita, katkenneita luita. Kaikkien niiden kallot nyt murskana allani, jotka ennen minua tänne putosivat ja tänne jäivät asioita miettimään. Eikä tarvi olla kummoinenkaan ennustaja, että tietää miten tässä tulee käymään.

Ei kannata katsoa kaivoon, voit nähdä siellä itsesi.

Extend over

Ihmiset uskovat yliluonnolliseen, eivät kaikki, mutta aika moni. Ja se on vähän harmi, koska riittäisi aika pitkälle, että ihmiset uskoisivat edes tähän todellisuuteen. Tai, että edes joku uskoisi tähän. Mutta en tiedä ketään, en edes etäisesti joka olisi vihkiytynyt uskomaan tätä mikä oikeasti on. En minäkään usko tähän, olen aivan kuten muutkin, olen luonut oman arkeni ja arvottanut ne asiat ihan itse mitkä minusta ovat muka tärkeitä. 

Ihmiset uskovat mieluummin itseensä kuin todellisuuteen. Mutta kuka minä olen edes sanomaan, että pitäisi uskoa tähän, kun en siihen kykene itsekään. Ehkä juuri siksi. Ehkä juuri rikollinen tietää parhaiten rikoksista, ehkä kokki siitä mikä saa sopan maistumaan ja ehkä juuri siksi minä - ihminen - olen paras sanomaan, että me uskomme mieluummin kaikkea muuta kuin todellisuutta. 

Jotkut tähyilevät taivaalle ja etsivät sieltä vastauksia. Olisipa UFO, jonka kyytiin pääsisi tai vastaisipa jumala kerrankin ihan kovalla äänellä tai löytyisipä vieraalta planeetalta elämää, joka kaiken sitten selittäisi. Tulisipa se vastaus muualta kuin juuri tästä missä nyt olemme. Halumme löytää vastauksia on niin suuri, että unohdamme etsivämme niitä lähinnä hauraan egomme takia. Kaipaamme todisteita sille, että muidenkin olisi syytä uskoa juuri niin kuin itsekin uskomme. 

After ending things

Joskus kopio on parempi kuin alkuperäinen.

Joskus voimia kannattaa säästää ja vasta lopussa antaa palaa. Joskus kipu tulee vasta paljon myöhemmin, vasta kauan sen jälkeen kun on sattunut jotain. 

Entertain 

Finally we met

 

Words, words, mere words, no matter from the heart

 

Video ei ole käytettävissä juuri nyt. Ei ehkä koskaan. Ja se on hyvä asia. Se on hyvä, koska me katsomme liikkuvaa kuvaa enemmän kuin mikään sukupolvi aiemmin meitä. Meidän neuronimme ovat turtuneet liikkuvaan kuvaan.

Meidän pitäisi katsoa metsää ja suota. Kuunnella kun kurki laulaa jossakin.

Silloin me tietäisimme enemmän.

Let's start the show!

Urheilija laittaa kaiken likoon. Uhraa ihmissuhteet ja joissakin tapauksissa terveytensäkin pysyvästi vain ja ainoastaan siksi, että voittaisi. Että olisi ekana maalissa. että tekisi eniten maaleja, että saisi kunniaa ja ihailua ja tuntisi olevansa parempi kuin hävinnyt.

Mutta onko voittaja oikeasti parempi? Vai voittiko hän, koska oli onnekkaampi? Vai voittiko hän, koska hävinnyt oli epäonnisempi? Jos hävinneen akillesjänne ei olisi pettänyt ratkaisevalla hetkellä tai jos rengas ei olisi puhjennut viimeisessä mutkassa? Jos ja jos ja jos.

Ja vaikka voittaja olisi tehnyt kaiken kovempaa eikä tuuri olisi näytellyt osaansa niin mitä sitten. Edelleen täytyy roskat viedä ulos. Edelleen täytyy yksinäiset illat täyttää Netflixin äärellä. Edelleen täytyy käydä paskalla. 

Voittaminen ei tee kuolemattomaksi. 

Voittaminen on turhaa. Se ei muuta mitään. Se muuttaa ainoastaan ihmisten mielikuvissa jotain, mutta Mars jatkaa kenen tahansa voitosta huolimatta kulkuaan kiertoradallaan ja litosfäärissä Nazcalaatta jatkaa työntymistään hiljalleen aina vain Tyynenmeren laattaa päin. Voittajassa solut jatkavat kuolemistaan ja samanlaista aidon rakkauden perässä haaveilua se elämä on voiton jälkeenkin. Voi olla, että voittaminen tekee jopa elämästä huonompaa. Se houkuttelee voittajan ympärille hännystelijöitä ja se muuttaa ihmisten suhtautumista voittajaan. Ihmiset eivät enää näe ihmistä voittajassa vaan muut näkevät voittajassa myyttisen sankarin, jonka odotetaan alitajuisesti pelastavan meidät tuhon uhatessa.

Mutta eivät voittajat sitä tee. Voittajat vetävät kokaiinia nenäänsä, kun parrasvalot ovat sammuneet. Voittajat kuolevat siinä mielessä yksin, että heidän ympärillään on niitä, jotka ovat onnistuneet uimaan kiinni voittajan rahoihin, kultaan ja kunniaan.

Voittaminen tuhoaa ihmisen.

Siksi häviäjissä on voimaa. He kestävät tappionkin. Kuka tahansa pärjää palkintokorokkeella, mutta harva jaksaa tarpoa raskaassa tappion suossa vailla vetoapua muilta. Häviäjillä ei ole energiaa paskanjauhamiseen. Häviäjät sanovat asiat suoraan, heillä kun ei ole enää mitään hävittävää.

Helvetissä on pitkä jono entisiä menestyjiä. Siellä on laumoittain hyvin pärjänneitä, muita alas polkeneita, kaiken saaneita sankareita.

This was the saddest summer

Pelastit minut. 

Yhden kerran tarpeeksi. Luultavasti pelastit minut useamminkin, mutta en tajunnut sitä. Enkä tajua vieläkään. Olen liian syvällä tässä viidakossa tajutakseni, kaikilla köynnöksillä vaatimuksia suuntaan ja toiseen. Sinne tänne uppoaa saappaani maksamattomien laskujen sekaan enkä ehdi vetää jalkaani pois ennen kuin se kastuu kokonaan. Jatkuva sade piinaa, sellainen rankkasade mitä voi kokea vain viidakossa, täällä se on vielä suolainen, mutta se johtuu yksinomaan kyynelistä. Onneksi tämä uuvuttava kuumuus ei haittaa nukkumistani. Sen sijaan unettomuuteni haittaa sitä kyllä. Jokainen ohitettu deadline saa raporttini muuttumaan zombeiksi, jotka hitaasti laahustaen jahtaavat minua täälläkin. Hakkaan tylsistyneellä mieleni viidakkoveitselle tietäni eteenpäin, katkoen muiden odotuksia ja toiveita minua kohtaan yksi kerrallaan. Luulenko pääseväni täältä koskaan pois? Voiko täältä edes päästä pois? Kierränkö alati laajenevaa kehää ja onko se piste minne tänne tulin jo kasvanut umpeen peruuttamattomalla tavalla? Se on varmaa, että eksyin jo kauan sitten. Vaikea sanoa kuinka kauan, koska ajantaju on mennyt. Voi olla, että puhutaan vain päivistä, mutta yhtä voi olla, että puhutaan vuosikymmenistä. 

Miten olen selvinnyt hengissä?

Tai no, kai siksi, että pelastit minut.

Mother Mary of all lessons

 Ei riitä, että on suuruudenhullu. 

Sen lisäksi pitäisi olla jotain taitoja, jotain kykyjä. 

Ja niin siinä kävi. 

Me kompastuttiin. Ja sitten me kaaduttiin. 

Mutta siitä kaikki vasta alkoi, koska sitten me aloimme putoamaan. 

Me putosimme läpi elämämme. Nähtiin kaikki ne, jotka oltiin jo unohdettu ja koettiin hetken aikaa taas ne kaikki tunteet, joita oltiin jouduttu pakenemaan. 

Ja oliko elämä todella ollut noin haaleaa vai oliko aika vain haalistanut kaiken ohi mennessään.

Ihan sama, tässä sitä kuitenkin nyt oltiin. 

Olisi upeaa päättää kaikki sanoihin, että lopulta viisaus oli valttia ja oikeudenmukaisuus voitti. Mutta ei siinä oikeasti käynyt niin. Lopputulos oli oikeasti jonkinlainen sekamelska sattumia eri muodoissa. 

Mutta - yllättävää kyllä - en ollut yhtään katkera. Olin toisaalta todella huvittunut. Olin liki mielissäni siitä, että ympärilläni oli iso kuoro Jeesuksia kertomassa miten pitäisi olla ja miten pitäisi tehdä ja mitä pitäisi ajatella. Ja niin kauniisti ne yhteen ääneen lauloivat virheettömyyden aariaansa, että hetken luulin äänen tulevan vain yhdestä henkitorvesta - kunnes katsoin kunnolla ympärilleni ja näin, että tämä oli ihan aito ja oikea kuoro.

Sitten alkoi satamaan. Tai no, se oli pieni tihku eikä tuulikaan edes ollut kovin navakka. Mutta se riitti Jeesus-kuorolle, se hävisi saman tien näkyvistä ja jätti minut yksin taivaltamaan rattailla, joita aasi veti ja näihin rattaisiin arki heitteli palmunlehtien sijasta kapuloita. Mutta luotin siihen, että Jeesus-kuoro palaisi heti kun pääsisin läpi koettelemuksistani ja oikaisisin hetkeksi lepäämään. 

Ei rauhaa, eikä hiljaisuutta.

Kaikki virheet mitä oli mahdollista tehdä ja kaikki virheet mitkä olivat teoriassa olemassa käytiin läpi noina hetkinä.

Uudestaan.

Ja uudestaan.

Jatkossa mä yritän olla parempi. 

Jatkossa mä yritän olla kuolema.

Jaloviina

Pehmeä, suorastaan samettinen rakenne. Lämmin ja syleilevä ote kielestä jokaisella pisaralla. Tylsä ja laimea humala, joka siitä seuraa. Aivot pysähtyvät ja askeleista tulee epävarmat. Pöyhkeä ja itsevarma maku, tuoksu on päällekäyvä, Jaloviina on kuin uhmaikäinen lapsi, jota ei ole piiskattu tarpeeksi, sellainen rääkyvä ja huomiota vaativa äpärä. Jaloviina ei teeskentele olevansa herrojen juoma vaan se on hinnoiteltu niin, että pahinkin rappioalkoholisti voi edes kerran kuukaudessa rahojen tullessa tilille ostaa tuota pullollisen ja samalla selittää itselleen kuinka kaikki on nyt hyvin. Se on moukkamainen juoma, täynnä moukkamaista asennetta kaikkea kohtaan. Se ei edes yritä yllättää. Sen ainoa etu piilee siinä, että siinä on riittävästi alkoholia, jotta halutessaan humalatilan saavuttaa vikkelästi. Kukaan vakavasti otettava sommelier ei suosittele sitä.

Siksi minä juon sitä. 

Juxtapose

Olipa kerran tarina, tosi tarina tällä kertaa. Se kertoi sinusta, minusta ja oikeastaan ihan jokaisesta. Siinä tarinassa miehet kertoivat naisille kuinka vahvoja ja urheita he ovat ja naiset antoivat ymmärtää olevansa puhtaita ja viattomia. Eikä siitä voinut syyttää ketään, me olisimme halunneet, että kaikki on sellaista. Me olisimme halunneet, että sankareita on ja jossain on aidosti joku, joka ansaitsee tulla pelastetuksi. Ja melkein sellaistahan se olikin. Pieniä kauneusvirheitä siellä täällä, hieman valkoisia valheita ja satuttavia salaisuuksia. Mutta vaikka aika kului, tiesi jokainen sisimmässään, ettei juuri hänestä ollut sittenkään sankariksi. Ei kaikkien niiden tekojen jälkeen. Ei sankarit satuile, eikä ne luo illuusioita paremmasta. Siksi me ollaan kateellisia niille. Ne on niin hyviä. Ja me ei olla. Me ollaan mokattu monta kertaa, milloin itsekkyyden takia, milloin ahneuden. 

Ja me jatketaan mokaamista. Me yritetään kasvattaa meidän lapsista parempia. Mutta ne näkee läpi. Ne näkee meidän sanojen ja tekojen välisen ristiriidan. Ja aika hyvin aikuisetkin näkee sen saman ristiriidan. Mutta aikuiset osaa myös ummistaa silmänsä sellaiselta. Varsinkin mitä tulee omien sanojen ja tekojen väliseen konfliktiin. 

"Dark, dark! The horror of darkness, like a shroud. Wraps me and bears me on through mist and cloud." Nämä sanat kuningas Oidipus huusi sen jälkeen, kun hän oli puhkonut silmänsä omin käsin. Hän ei kestänyt sitä tekopyhyyttä mitä hänen jalot aatteensa verrattuna kurjiin tekoihinsa saivat hänet tuntemaan. Hän ei oppinut sulkemaan silmiään omilta virheiltään. Ja siksi hänen tarinansa on noin koominen.

meille on lokeromme

I'd lost to swamp

Saan sut tuntemaan.

Että olet olemassa ja tärkeä.

Mutta mä tarviin siihen aikaa. 

Mä tarviin, että pysähdyt hetkeksi ja kuuntelet. Että otat sanat vastaan. Ettet heti ole keksimässä vastaväitteitä. Olet hetken avoin. 

Utelias. 

Ja aavistuksen epätoivoinen.

En saa sua ehjäksi, mutta saan sut tuntemaan, että on toivoa. 

Ehkä. 

Jossain. 

Kaukana. 

Saan sut tuntemaan, ettet ole yksin. 

Ettet ole hullu tai totaalisen väärässä sen suhteen mihin uskot pohjimmiltas.

Vaikka mä oon väärässä, se ei haittaa. Me ollaan kaikki väärässä. Koko ihmiskunta on luisunut väärille raiteille ja meitä puserretaan muottiin, jonka joku muu loi. Naisilla ei ole kainalokarvoja ja miesten kosmetiikka myy enemmän kuin koskaan. Koska me ei riitetä näin. Meidän pitää mahtua siihen alati muuttuvaan muottiin, jonka joku muu loi.

Nykyään kirjailijat varoo loukkaamasta ketään. Ne vaan kirjoittaa omista kipupisteistään ja häpeän kokemuksistaan. Koska se on nykyään se juttu. Enää ei saa pahoittaa kenenkään minäkuvaa, vaikka koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole ollut näin paljon karsinoita mihin meitä on survottu eikä etikettejä mitä meihin on lyöty nyt.

Koska jokainen on niin arvokas. Niin arvokas, että maapallon kantokyky ei sitä kestä. Meitä on liikaa. Meitä on enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa on ihmisiä ollut. Silti koskaan ihmiset ei oo ollu näin yksinäisiä.

Me ollaan hukattu ihmisyys. Me ei olla enää ihmisiä. 

Me ollaan nykyään joku tutkinto ja osapuoli parisuhteessa ja urapolulla jossain vaiheessa ja kumppaneita kauppaliikkeille ja yhteistyötahoja meidän lapsia kasvattaville viranomaisille. Me ollaan olemassa, jotta me voidaan toteuttaa meidän unelmia, elää täyttä elämää ja kasvaa henkisesti niin saatanan suuriksi, että meidän päät räjähtäis ellei me käytäis terapiassa.

Me ollaan haaksirikkoisia sieluja seilaamassa riippuvuudesta toiseen. Me ollaan haamuja, jotka pelkää pimeää enemmän kuin oikeita haamuja. Joka päivä me ollaan monta tuntia internetissä imemässä ajatuksia, mitä joku muu on ajatellut meidän puolesta. 

"Cogito, ergo sum." -Ajattelen, siis olen olemassa. 

Olisipa Descartes nähnyt vuoden 2020 ja kuinka kukaan ei enää ajattele, vaan kaikki postaa sisältöä. 

(Oh the irony)