Menettänyt jotakin, mutta ei saa päähänsä millään, että mitä. Tiedossa on, että se on jossain syvällä, jossain sydämen alla, siellä se painaa, mutta mikä se on - jää arvoitukseksi. Mitenkään sitä ei voi todistaa, mitään faktaa ei ole esittää - on vain tunne. Ja siihen tunteeseen luottaa automaattisesti. Sitä vain äkkiä pirstoutuu moisen tunteen alla. Ja se on siinä hienoa. Voi olla sen alla, vaikka se on itsensä sisällä. Se tunne on vääntynyt kaipuu – muistot, joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Eikä tämä ole ylistys sille, että ennen oli paremmin. Koska oikeasti menneisyys ei ollut ihmeellinen, ei erityinen. Mutta sen hyväksyminen on osa jotain käänteistä itsensä löytämistä. Tässä on kyse siitä, että menneisyyskin oli tyhjä – ja silti se vetää minua puoleensa. Ei pitäisi muistella. Ei, koska nostalgia on kuin rakennuspalikoiden järjestämistä, vaikka ne eivät oikeasti sovi yhteen.
Se tunne on tosiaan hypnoottinen – kuin katsoisi hitaasti palavaa filmiä jostain unohdetusta onnen hetkestä, jonka näkeminen uudelleen sattuu, mutta josta ei halua kääntää katsetta pois.
Tämä tunne on niitä, jotka liikuttaa niin paljon vähemmällä – tämä tunne ei huuda, ei räisky – se kuiskii ja liukuu suoraan silmistäni katseena kohti sinua. Ja silti, katseessa on jotain kylmää.
