Yksin hän oli tullut tähän ja yksin hän tästä jatkaisi, ei ketään näköpiirissä ja se sopi oikein hyvin herra Ebertille. Samalla hän irrotti kätensä ystävänsä kädestä ja tarkisti oliko povitaskussa suunnitelmat tälle improvisoidulle hyökkäykselle, jonka hän aikoi suorittaa eiliseen mennessä. Hän huokaisi syvään, kolme kertaa, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että hän ei ollut tullut tänne vain katselemaan nähtävyyksiä. Hän oli toiminnan mies, hän antoi tekojen puhua puolestaan, hän ei kirjoitellut jäähyväiskirjeitä, hän johti joukkojaan edestä. Ja takaa. Ja sivulta. Hän multitaskasi. Sitten hän huokaisi pelosta, koska huomasi muistiinpanojensa kertoneen juuri tästä hetkestä. Oliko niin, että hän oli antanut tahtomattaan periksi ja kirjannut ylös kaiken mikä tulee tapahtumaan. "Pitää vähentää sienten syöntiä" -totesi Ebert ja sulki puhelimensa.
Hän jätti sateenvarjonsa kaktuksen juurelle, turha kapistus, sillä täällä ei ollut satanut vuosiin. Autiomaa tuntui itsekin uupuneen kuivuudesta ja kuumuudesta, jokainen askel nostatti ilmaan pölyä ja se tuntui leijailevan ilmassa epätavallisen kauan, noin kahdeksan minuuttia. Ripein askelin Ebert jatkoi matkaansa, väisteli taidokkaasti vesilätäköt, joita kadulla oli.
Ulvoiko jossain kojootit, mutta vaikka Ebert kuinka katsoi horisonttiin niin siellä ei näkynyt ristin sielua, ei ihmisen eikä eläimen. Ebert uskoi, että eläimilläkin oli sielu. Ehkei kastemadoilla. Mutta aika monella. Aurinko painui vuorten taa ja jätti autiomaan ottamaan vastaan sysipimeää yötä. Onneksi mainostaulujen neonvalot helpottivat näkemistä. Tuntui, että ne olivat muutenkin ainoa lämmönlähde tässä hyisessä jumalan hylkäämässä paikassa. Ebert joutui vastaantulijoiden tönäisemäksi, humalaisia tai hulluja tai molempia. Mutta sellaisia yöt olivat, kun kaikki kunnon väki oli mennyt maaten ja oudot hiipparit valtasivat kamaran. Maan kamaran. Siis. Ei sian kamara. Tai voi olla, että senkin. Pitäisi katsoa tarkemmin, mutta nyt ei ollut aikaa moiselle.
Pian Ebert oli saanut piiritetyksi vihollisensa. Seurasi tulitaistelu. Sitten seurasi vesitaistelu. Sitten maa-, ilma- ja lopuksi metallitaistelu. Hän heräsi sairaalasta. Kovin kipeänä ja henkitoreissaan. Mutta näkisittepä vastustajan, aivan hakkelusta ja munat tohjona. Oli ollut tyhmää luottaa siihen tyyppiin ja nyt hän saisi maksaa kovan hinnan siitä. "Onko teillä allergioita?" -kysyi hoitaja, mutta Ebert ei osannut puhua itsekseen enää ja lopetti uskomasta harhoihin, joita hänen alitajuntansa syötti hänelle. Ulvoiko jossain kojootit, mutta ei, se oli vain hänen mahansa, joka kurni nälästä, oli pakko syödä jotakin, mutta eväslaatikossa ei ollut muuta kuin sieniä. Lisää sieniä. Lisää sieniä. Lisää sieniä.
Ja taas Ebert meni. Hän aikoi selvittää tällä kertaa mysteerin, joka häntä oli jäänyt vaivaamaan. Hän otti ensimmäisen taksin, joka päivysti sairaalan aulassa. Hän otti sen kainaloonsa ja ajatteli myyvänsä sen hyvään hintaan laitakaupungin luukuttajalle ja saavansa siitä riittävästi hilloa sitten millä hankkia liput minkä avulla taittaa matkaa ja päästä perille, vaikka matka on tärkein, ei päämäärä, ei hänellä ollut kuin yksi pää, siinä koko määrä hänen nuppejaan, mutta saisiko hän itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyisikö hän? Ajoissa? Se on se mikä tässä askarruttaa ja jonka kanssa itsekukin tekee töitä.
"Mikä tuuri!" -ajatteli Ebert, kun faksi toimitti hänen kadonneet muistiinpanot juuri viime hetkellä hänelle. Mutta ei elämä ole pelkkää hyvää tuuria, sillä samalla hetkellä ukkonen löi ja salama valaisi keskellä kirkasta päivää koko tienoon, pilvet repesivät ja alkoi satamaan kaatamalla, Ebert nappasi sateenvarjonsa ja levitti sen kuin sateenvarjon kaatosateen alkaessa. Sade ei kestänyt kauaa ja aamuauringon ensisäteet kimaltelivat kauniisti kedon kasvien terälehdillä. Ja siinä hän oli. Yksin. Samalla tavalla yksin kuin on universumi ei minkään ympäröimänä. Ja siinä hän vain oli. Yksin.