Istuin pienen tuvan pienellä pirttipenkillä.
Ulkona tuuli ja satoi, harvemmin sisällä sataa ja/tai tuulee.
Katsoin ensiksi ulos ikkunasta, luulin näkeväni jotain. Mutta sitten katsoin ikkunaa, sulatettua piioksidia, ynnä soodaa ja potaskaa. Sellaista lasi on, kuin nestettä, mutta liikkumatonta. Sellaista on se on tuokin ikkunalasi, kuin jäätä, mutta terävät sirpaleet repivät kaulaan haavoja, jos meinaan hakata päätäni tuohon pienen tuvan pikkuiseen ikkunaan.
Sade valui alas ikkunaa. Hiljalleen kohti kehyksiä. Luonnollista ajattelin, eihän gravitaation vuoksi muu suunta vesipisaralle kelpaisikaan. Puissa lehdet havisivat, myös kannattamani urheilujoukkue hävisi kauden tärkeimmällä hetkellä. Sellaista elämä on, haurasta. Ja vakavaa. Elämä on hauraan vakavaa. Mutta tarviiko sen olla? Eikö se vaan voi antaa mun olla?
Sitten menin tuvassa lieden luokse. Siinä oli kattila. Avasin kattilan kannen. Siellä oli ollut puuroa, mutta joku oli ehtinyt syömään sen ennen minua. Menin tuvan perille katsomaan sänkyä, joka oli rikottu. Siinä oli nukuttu juuri, se oli lämmin vielä, tyynyllä oli vaaleita pitkiä hiuksia. Ihan uskomattoman jännittävää. Nyt pihalla tuuli ulvoi. Pihan puiden takana sudetkin ulvoivat. Ohiajavan hälytysajoneuvon sireenit ulvoivat. Omaatuntoani sen sijaan kalvoi. Sinun nappeja olin lainannut luvatta. Mutta muuten en olisi saanut puvuntakin alle sopivaa paitaa, koska omastani puuttuivat kalvosinnapit. Menin työhaastatteluun. Ajoin koko pitkän matkan yksin. Sateessa. Tuulessa. Pimeässä. Ja turhaan. Ei ollut mitään avointa paikkaa eikä minua edes oltu kutsuttu mihinkään haastatteluun. Olin vain ajatellut mennä ja osoittaa omatoimisuutta, mutta suojelupoliisin mulkut eivät arvostaneet sellaista. Pitäkööt sitten vakoilutoimintonsa itsellään. Voin jatkaa naapurini kyttäämistä tuosta tuvan ikkunasta ihan itsekin jatkossa ilman apua. Olisi vain ollut mukava, jos siitä olisi maksettu. Eivät ikkunat ilmaisia ole. Eivät vaikka niitä hädin tuskin näkee.
