Linnoitus oli vielä pystyssä. Toki se oli vahva, yllättävänkin vankkaa tekoa. Mutta ei sen enää pystyssä kuuluisi olla. Se oli pitkään, vuosikausia jatkuneiden hyökkäysten jäljiltä varsin heikoissa kantimissa. Linnoituksen asukit olivat paikkailleet ja korjailleet sen minkä hyökkäysten puolustamiselta olivat ehtineet. Ja aina kun tuli hieman pidempi hengähdyshetki, niin he olivat myös rakentaneet uutta tuhottujen osien tilalle.
Kaiken tämän seurauksena linnoitus oli varsin sekavan näköinen ja oloinen. Siellä täällä jotain alkuperäistä jäljellä, mutta lähes kaikkialla oli tavalla tai toisella paikattuja, vahvistettuja tai vain kohtia joiden oli annettu romahtaa.
Tulisikohan koskaan rauhan aikaa? Ja mitä siitä seuraisi? Olisiko mitään mieltä kunnostaa ja ehostaa kaikkea niin hyvin ennalleen kuin mahdollista. Eikä tuota linnoitusta täysin ennalleen saisi enää edes jumala, mutta paljon tätä voisi remontoida. Jos olisi aikaa. Jos olisi varoja. Jos ja jos. Osaisiko linnoituksen asukit elää rauhan aikaa? Nukkuisivatkohan he enää koskaan sikeästi? Mutta eivät he voineet luovuttaakaan. He olivat etuvartiossa ja ilman heitä ties mitä kävisi. He olivat valinneet tämän paikan. Mutta eivät he olleet täysin tienneet mitä he olivat tulleet valinneeksi.
Jälleen yksi yö takana tulipaloja, aamuun mennessä ne olivat sammutettu, mutta siellä täällä nousi savua vielä jostain. Kaikkialla oli nokea ja tuhkaa. Hengittäminen oli raskasta ja savun hajuun tottuneina se silti ärsytti heitä.
Kaiken tämän hävityksen keskellä oli yksi ajatus pidettävä taustalla, haudattava jonnekin yleisen hälinän alle, ettei sitä tullut ajatelleeksi. Se ajatus oli kuristava. Se ajatus muistutti siitä, että jonain yönä vihollinen saattaisi iskeä niin kovaa, että kaikki olisi ohi yhdessä silmän räpäyksessä.
Eikä sen jälkeen tarvitsisi enää taistella. Eikä levätä. Eikä mitään. Silloin olisi jäljellä vain ei mitään.
