Apocalypse after hours

Linnoitus oli vielä pystyssä. Toki se oli vahva, yllättävänkin vankkaa tekoa. Mutta ei sen enää pystyssä kuuluisi olla. Se oli pitkään, vuosikausia jatkuneiden hyökkäysten jäljiltä varsin heikoissa kantimissa. Linnoituksen asukit olivat paikkailleet ja korjailleet sen minkä hyökkäysten puolustamiselta olivat ehtineet. Ja aina kun tuli hieman pidempi hengähdyshetki, niin he olivat myös rakentaneet uutta tuhottujen osien tilalle.

Kaiken tämän seurauksena linnoitus oli varsin sekavan näköinen ja oloinen. Siellä täällä jotain alkuperäistä jäljellä, mutta lähes kaikkialla oli tavalla tai toisella paikattuja, vahvistettuja tai vain kohtia joiden oli annettu romahtaa.

Tulisikohan koskaan rauhan aikaa? Ja mitä siitä seuraisi? Olisiko mitään mieltä kunnostaa ja ehostaa kaikkea niin hyvin ennalleen kuin mahdollista. Eikä tuota linnoitusta täysin ennalleen saisi enää edes jumala, mutta paljon tätä voisi remontoida. Jos olisi aikaa. Jos olisi varoja. Jos ja jos. Osaisiko linnoituksen asukit elää rauhan aikaa? Nukkuisivatkohan he enää koskaan sikeästi? Mutta eivät he voineet luovuttaakaan. He olivat etuvartiossa ja ilman heitä ties mitä kävisi. He olivat valinneet tämän paikan. Mutta eivät he olleet täysin tienneet mitä he olivat tulleet valinneeksi.

Jälleen yksi yö takana tulipaloja, aamuun mennessä ne olivat sammutettu, mutta siellä täällä nousi savua vielä jostain. Kaikkialla oli nokea ja tuhkaa. Hengittäminen oli raskasta ja savun hajuun tottuneina se silti ärsytti heitä.

Kaiken tämän hävityksen keskellä oli yksi ajatus pidettävä taustalla, haudattava jonnekin yleisen hälinän alle, ettei sitä tullut ajatelleeksi. Se ajatus oli kuristava. Se ajatus muistutti siitä, että jonain yönä vihollinen saattaisi iskeä niin kovaa, että kaikki olisi ohi yhdessä silmän räpäyksessä. 

Eikä sen jälkeen tarvitsisi enää taistella. Eikä levätä. Eikä mitään. Silloin olisi jäljellä vain ei mitään.

A self checkout from this life

Haluan voimani takaisin. Ne vietiin viekkaudella, en ole siitä vihainen, mutta haluan silti voimani takaisin.  Pala kerrallaan, ihan huomaamatta ne vietiin minulta. Ei kai se muuten olisi onnistunutkaan, kerta rykäisyyn olisin herännyt, olisin havahtunut niiden katoamiseen paljon aiemmin. Enkä syytä sinua, vaikka toki sinussakin vikaa. Harhautit minua, joko tahallaan tai tahtomattasi, joka tapauksessa olit osaltasi tekemässä mahdolliseksi tämän kavalluksen.

Selkärankani tuntuu kasvaneen umpeen, sisällä ei luuytimessä ei virtaa enää mikään. On päiviä jolloin tartun sahaan ja meinaan avata selkärankani ja tarkistaa asian, mutta olen arastellut tuota toimenpidettä vielä. Haluaisin avata selkäytimeni ja katsoa voinko työntää sormen sinne sisään. Olisiko se lämmin reikä, joka puristaisi turvallisesti sormeni ympärillä vai jäätyisikö näppini.

Sellaista se on, yhtä ja samaa. Työnnämme pistoolin polttoainesäiliöön huoltoasemalla, tungemme korttimme aukkoon automaatilla, kaivamme etusormella nenää, poraamme seiniin reikiä, jotta tauluille saataisiin paikka. Koko valveillaoloaikamme pyörii erilaisten penetraatioiden parissa, ahmimme hampurilaisia ja suumme himoitsee lisää. Kännykässä kameran suljinaukko tallentaa loputtomasti selfieitä, se janoaa lisää tavaraa itselleen. Olemme koko ajan jonkun reiän tai aukon parissa tavalla tai toisella. Meidän elämämme alkaa kun ponnistamme ulos yhdestä reiästä ja loppuun kun meidät upotetaan nurmikolla olevaan reikään ja päälle heitetään multaa.

Mutta se ei ole ihme, että kaikki pyörii reiän ympärillä. Ei, koska me olemme nollia itsekin. 

👌

Team Homelander

 

Mitä vaihtoehtoja on? 

First House of the Sanctum

Voi kuinka epäonninen tuo pappi onkaan, joka vihkii pian Asmodeuksen ja Desdemonan liittoon taivaan ja helvetin välillä. Ja kuinka ironista on, että tällä temppelillä on korkeutta 18 metriä, niin pyhä kuin tämä temppeli onkin niin 18 metriä on 6 + 6 + 6.

Mutta ei tämän temppelin geometriset sattumukset siihen jää. Alttarin takana on kaikkeinpyhin, sinne ei ole meillä asiaa. Kauneinta siinä huoneessa on mitat, ne ovat 6*6*6 (leveys, syvyys ja korkeus). Pappi ei vielä tiedä, että tämän temppelin tuhoaa tuo hullu kuningas, joka konttaa ja syö maasta ruohoa kuin härkä. Ennen ihmiset olivat suurempia. Nykyisin me vain jatkamme tuon perinnön elämistä yhä uudelleen ja uudelleen. Vauraat keski-ikäiset sedät leikkivät rakentavansa tuota temppeliä, mutta se ei koskaan valmistu. Vitriinissä heillä on joku haiseva esiliina, pitävät sitä aarteena, mutta se ei kelpaisi edes tuberkuloosipotilaan räkäliinaksi tosi paikan tullen. Morsian muistetaan enää taivaankappaleena, sekin suloisesti nimitetty 666 Desdemonaksi.

Siitä temppelistä ei jäänyt mitään jäljelle löydettäväksi.

Täydellistä vihaa ja himoa sen sijaan on meissä kaikissa. Niin kuin on lupaus jumalalle, niin kuin on kaipuu rikkoa vanhempien odotukset, niin kuin on halu karata rakkauden perään. Ja niin kuin 666 Desdemona taiteilee taivaalla Marsin ja Jupiterin välillä niin mekin tasapainottelemme henkisen kasvun ja sisällämme olevan eläimen valtataistelun välillä. Me etsimme valaistusta, mutta tyydymme niin siihen loisteeseen joka tulee helvetin lieskoista yhtä hyvin kuin taivaallisesta kirkkaudestakin, me emme erota niitä toisistaan, meidän oppimme ja mytologiamme sekoittavat ne ja puhuvat kointähdestä milloin hyvänä, milloin pahana. 

Se kaikki on meissä. Ja se onneton vihkipappi keksi, että nämä ovat meidän ulkopuolella, jotta hän voisi meitä hallita. Jotta hän voisi meidän omaisuutemme pikku hiljaa siirtää itselleen ja jotta hän voisi meitä hyväksikäyttää. Ja hän opetti meille, että meidän pitää antaa anteeksi hänelle. Että meidän pitää tavoitella henkistä kasvua. Että me emme riitä näin.

Että mikään ei riitä meille.

Dimensional errors

McDonaldsin tuoksu on yksi parhaita maailmassa. Se rasvainen ranskalaisten läpitunkeva haju. Siitä tulee aina mieleen kesä. Menneet kesät. Silloin kun kaikki oli yksinkertaisempaa. Nykyään sitä tajuaa, että timantit ovat yhtä arvokkaita kuin värjätyt muovin palat. Paitsi, että kukaan ei usko, että muovilla on arvoa. Mutta moni luottaa, että timanteilla on arvo. Mutta ei niillä mitään tee. Paitsi käyttää poranterissä. Eikä kukaan kärsi tai kuole muovin palasten takia. Ei kukaan salakuljeta muovia.

We may find peace within the emptiness

Tekojamme ohjaa pelko ja syyllisyys. Jokaista askelta varjostaa petetty lupaus ja rikottu unelma. Me kaipaamme selityksiä ja vaadimme vastauksia, vaikka lopulta emme ole valmiita mitään kuulemaan, emmekä varsinkaan totuutta kohtaamaan. Periksiantamattomuus kuulostaa hyveeltä, mutta se on oikeasti lapsellista kyvyttömyyttä olla osaamatta tehdä kompromisseja.

Vaikka mitään muuta ei kannatakaan tehdä kuin kompromisseja. Joustaa aina, hyväksyä vastaantuleva ja nyökätä hymyillen kaikelle mitä elämä tarjoilee. Koska elämä osaa tarjoilla kaikkea hauskaa. Ajatellaan vaikka sitä 25-vuotiasta Marek Lapinskia, joka meni viisaudenhampaiden poistoon. Sai nukutusainetta, koska se on huomattavasti kivuttomampaa niin. Alkoi yskimään kesken operation ja kuoli.