Valtava, raskas dystooppi käveli raunioiden yli.
Maisema oli samanlainen kaikkialla,
savuavia raunioita, vääntynyttä terästä ja murentunutta betonia kaikkialla.
Ja pöly. Se oli levittäytynyt joka paikkaan.
Muurin päällä etäämmällä makasi pieni lapsi.
Dystooppi ei tiennyt oliko se elossa.
Ilta oli ehkä alkamassa, ainakin valoa oli vähemmän,
mutta oli vaikea arvioida johtuiko se vain paksummista pilvistä vai oliko aurinko oikeasti karkaamassa toiselle puolen maapalloa juuri nyt.
Dystooppi murahteli itsekseen.
Hän ei tiennyt miksi näin oli tapahtunut,
mutta hän oli melko varma omasta syyllisyydestään.
Kädet olivat täynnä tuoreita arpia, rystyset olivat mustelmilla
ja tuntui että jokainen askel kivisti.
Mutta ei lepoa ennen kuin hän löytäisi aluksensa.
Ei, koska voisi olla vaarallista ummistaa silmänsä täällä.
