Niinku jumppamaikka sanoi

-OSA1-

Voiko toiselle puolelle päästä?

Voiko aidosti, ilman itsepetosta päästä toiselle puolelle?

Voiko tämän maailman rajaa rikkoa ja siirtyä uuteen ulottuvuuteen?

Ei niin, että uskottelee sitä itselleen tai niin, 

että imee itseensä sellaista kemikaalia 

joka saa luulemaan, että portit on auki.

Onko sitä toista puolta edes olemassa?

Mitä jos kaipuu sinne on vain ajatusten luomaa harhaa?

Me emme tiedä miten me tiedämme sen mitä me tiedämme.

Meidän aivomme ovat tietoisia itsestään.

Mutta meidän aivot eivät osaa suojella itseään meiltä.

Meillä ei ole käsitystä siitä miten vapaa tahto ja tietoisuus muodostuu.

Mutta se muodostuu, vaikka me emme yritä.

Meidän aivomme tekevät sen työn meidän puolesta.

-OSA2-

Minulla on uusi keppihevonen.

Se on hieno. 

Se kiiltää ja kimaltelee.

Olen melkein voittamaton sen kanssa.

Aina pihalla kun ollaan 

ja esteiden yli hypitään niin mun hevonen oppii ensimmäisenä radan.

Se on niin viisaskin.

Mulla on myös uudet lenkkarit.

Ne on hienot.

Niissä ei ole vielä tahroja.

Olen melkein voittamaton, kun kiihdytän niillä lenkkareilla keppihevoseni laukkaan.

Kaikki melkein kimaltelee.

Kaikkialla on hienoa.

Kaikki on uutta.

Mun keppihevosella ei ole omaa tietoisuutta.

Mutta onko kenelläkään meistä?

Sen jälkeen kaikki oli toissijaista

Valtava, raskas dystooppi käveli raunioiden yli.

Maisema oli samanlainen kaikkialla, 

savuavia raunioita, vääntynyttä terästä ja murentunutta betonia kaikkialla.

Ja pöly. Se oli levittäytynyt joka paikkaan.

Muurin päällä etäämmällä makasi pieni lapsi.

Dystooppi ei tiennyt oliko se elossa.

Ilta oli ehkä alkamassa, ainakin valoa oli vähemmän, 

mutta oli vaikea arvioida johtuiko se vain paksummista pilvistä vai oliko aurinko oikeasti karkaamassa toiselle puolen maapalloa juuri nyt.

Dystooppi murahteli itsekseen.

Hän ei tiennyt miksi näin oli tapahtunut, 

mutta hän oli melko varma omasta syyllisyydestään.

Kädet olivat täynnä tuoreita arpia, rystyset olivat mustelmilla 

ja tuntui että jokainen askel kivisti.

Mutta ei lepoa ennen kuin hän löytäisi aluksensa.

Ei, koska voisi olla vaarallista ummistaa silmänsä täällä.

Super Cobra Copter

Meille jokaiselle löytyy oma demoni. 

Enkä tarkoita sitä, että jokaisen meiltä sisältä löytyy demoni.

Koska ei sisällämme ole demonia.

Me olemme itse vastuussa omista heikkouksistamme ja lankeemuksistamme.

Mutta meille löytyy oma demoni kyllä. 

On olemassa aina jotakin mikä saa päättäväisyytemme murtumaan ja tarttumaan houkutukseen.

Sellaista tämä on.

Eikä tämä ole elämisen arvoista elämää.

Koska mitään elämää ei ole. 

Se on vain harhaluulo, 

että olisi olemassa jotakin eloisaa taikavoimaa, 

joka meidät puhaltaisi eloon.

Me olemme hiiltä, joka monimutkaisen kemiallisen prosessin seurauksena reagoi tietyllä tavalla.

Vähän kuin sininen väri reagoi keltaisen kanssa. 

Kaksi ainetta muuttuu yhdessä joksikin muuksi.

Mutta ei puukaan elä, 

vaikka se yhtyy happeen voimallisesti tulen kanssa.

Ei, vaikka sitä kutsutaan eläväksi tuleksi.

Se on vain kemiallinen reaktio. 

Palaminen on nopea kemiallinen reaktio.

Sitä minäkin olen niin kuin olet sinäkin.

Olet sarja enemmän ja vähemmän nopeita kemiallisia reaktioita.

Et varsinaisesti elä. 

Jostain helvetin syystä sinun kaltaisella hiilikasalla vain sattuu olemaan tietoisuus.

Olet ajatteleva kivi.

Head of harassment

Ensiksi multa petti alta pää, sitten lähti mieli vasta.

Ja jokainen ennustus kävi toteen, vinoutuneimmatkin.

Ja ennustuksista ne, jotka pahiten olivat keskenään ristiriidassa, 

kävivät ensiksi toteen, tosin vasta sen jälkeen kun muut olivat toteutuneet.

En ehdi traumoista toipumaan, kun jo uuteen onnettomuuteen tähtään.

Huolellisesti suunnittelen kuinka kaiken voi antaa sitten sattumalta sattua.

Ja se todella sattuu.

Se sattuu aina vaan.

Olen sellainen ja sellaista sattuu, sanotaan.