Jotkut rukoilevat, anelevat, kaipaavat tai muuten vain janoavat merkkiä, joka ohjaisi heidät oikealle polulle. Sille polulle, miltä löytyisi se niin kauan kadoksissa ollut elämän tarkoitus.
Ihaillaan ja ollaan kateellisia niille, jotka toteuttavat omaa kutsumustaan. Heille joille on selvää se mitä heidän kuuluu tuottaa.
Vitut.
Minä näen se merkin, sen johdatuksen, sen selvän viitan edessäni koko ajan.
Olen aina nähnyt.
En ymmärrä niitä, jotka eivät sitä löydä omalta polultaan.
Minun tapauksessa kyse onkin siitä, että en välitä.
En mene sille tielle, jolle kuulun.
Haluaisinko? -Totta hitossa.
Miksi en mene? - En jaksa.
Kuulostaa selittelyltä. Kuulostaa tekosyyltä.
Kuulostaa ihan miltä tahansa, mutta minulle se on aivan sama miltä se kuulostaa.
Rakastan itseäni liikaa.
Ja pelkään itseni puolesta liikaa.
Tiedän, että tuon oven takana minua odottaa loputon kipu ja suru.
Sellainen se on minun kutsumukseni.
Siksi en siihen tartu.
En vaikka se houkuttelee.
Se houkuttelee viinin ja naisen voimalla.
Se houkuttelee pienillä alusvaatteilla ja suurilla suudelmilla.
Se koittaa saada luokseen lupaamalla kaiken.
Antamalla mitä vaan.
Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua on se, että se menestyy ja voittaa.
Ja siksi minä en sitä ovea avaa.
Mutta... älä toki usko minua.
Ota itse selvää.
