Taistelu natsialienzombeja vastaan oli jatkunut solassa jo useamman tunnin. Rusty ei enää muistanut kuinka monta metriä panosvyötä oli jäljellä ja kuinka monta oli mennyt.
Martinez ei enää tuntenut etusormiaan siksi tiiviisti hän oli puristanut liipasimia.
DeRapskin hikoili.
Mutta noita paskiaisia vain riitti, niitä tuli koko ajan lisää. Ne ryömivät kohti hitaasti. Tämä sola saisi myöhemmin liikanimen "kalman liukuhihna", mutta vielä ei ollut sen aika, sillä taistelu oli parhaimmillaan. Se on parhaimmillaan silloin kun se on verisimmillään, olkoon se sitten vain paskiaisten verta, mutta kaikki lasketaan. Luminen ja jäinen sola oli peittynyt harmaaseen ruutisavuun. Muutama vesilätäkkökin oli tällä jäisellä planeetalla ensi kertaa sen historian aikana, kiitos kranaattien ja miinojen, jotka olivat räjähtäessään sulattanut tätä ikiroutaista maata uuteen uskoon - varsinaisia maisema-arkkitehteja nuo siivousfirman poijjaat.
Martinez säpsähti. Hän sai itsensä kiinni siitä, että ajatukset karkasivat jonnekin aivan muualle. Ei sellaista ollut aiemmin tapahtunut eikä sellaista tapahdu tämän mittakaavan siivousammattilaisille. Mutta Martinez halusikin palata uudelleen tuohon mielikuvaan, joka hänet oli saanut pois keskittymisen rautaisilta raiteilta. Se oli muisto. Muisto, joka pulpahti jostain unohdettujen muistojen arkistosta. Martinez oli taas lukiossa ja oli pikkujoulut. Martinez oli lavalla bändinsä kanssa. He soittivat sujuvasti vanhoja covereita ja sinä iltana tuntui kuin paholainen olisi ohjannut hänen sormiaan pitkin kitaran kieliä. Silmät kiinni hän veti Tool:n 'Sober' biisiä kun tytöt yleisöstä heittelivät munasolujaan lavalle.
Miksi hän ei jäänyt bändiin vaan lähti lätkimään ovet paukkuen siitä. Sen sijaan, että hän oli nyt nilkkojaan myöten paskaisten - onneksi kuolleiden - zombien ruumiiden seassa hän voisi olla marmorikartanossa kokkelipäissään nauttimassa rocktähden elämästä. Hän voisi tällä hetkellä snortata kokkelia prostituoidun rinnoilta ja ottaa siitä valokuvan, josta teettäisi joulukortin ja johon laittaisi kuvatekstin, että "Vain valkeaa joulua toivotan!".
Silloin hän kuuli sisäpuhelimesta DeRapsin äänen. Se oli vakaa, matala ja täynnä cojonesia. "Vetäisitkö silloin yhtä monta leukaa kuin nyt..." Muuta DeRaps ei sanonut Martinezille. Mistä hän tiesi mitä hän oli ajatellut.
(Myöhemmin kun Martinez luki DeRapsin muistelmia niin sekin selvisi. DeRaps oli vain nähnyt Martinezin ilmeen, joka oli lievästi sanoen haaveileva ja DeRaps oli laskenut hänen ohilaukaustensa määrän ja päätellyt näistä seikoista, että hän oli miettinyt jotain ruusunpunaista vaihtoehtoa heidän paskatyölleen. Onhan se selvää, että viemäreiden avaaminen, vaikkakin vertauskuvaannollisesti, on haisevaa hommaa. Aikamoinen kenttäkeittiöpsykologikin tuo DeRaps. Tosin DeRaps piti itse viisautensa salaisuutena sitä, että hän oli vain sattunut panemaan niin montaa akateemisen koulutuksen saanutta daamia.)
Martinez ei enää tuntenut etusormiaan siksi tiiviisti hän oli puristanut liipasimia.
DeRapskin hikoili.
Mutta noita paskiaisia vain riitti, niitä tuli koko ajan lisää. Ne ryömivät kohti hitaasti. Tämä sola saisi myöhemmin liikanimen "kalman liukuhihna", mutta vielä ei ollut sen aika, sillä taistelu oli parhaimmillaan. Se on parhaimmillaan silloin kun se on verisimmillään, olkoon se sitten vain paskiaisten verta, mutta kaikki lasketaan. Luminen ja jäinen sola oli peittynyt harmaaseen ruutisavuun. Muutama vesilätäkkökin oli tällä jäisellä planeetalla ensi kertaa sen historian aikana, kiitos kranaattien ja miinojen, jotka olivat räjähtäessään sulattanut tätä ikiroutaista maata uuteen uskoon - varsinaisia maisema-arkkitehteja nuo siivousfirman poijjaat.
Martinez säpsähti. Hän sai itsensä kiinni siitä, että ajatukset karkasivat jonnekin aivan muualle. Ei sellaista ollut aiemmin tapahtunut eikä sellaista tapahdu tämän mittakaavan siivousammattilaisille. Mutta Martinez halusikin palata uudelleen tuohon mielikuvaan, joka hänet oli saanut pois keskittymisen rautaisilta raiteilta. Se oli muisto. Muisto, joka pulpahti jostain unohdettujen muistojen arkistosta. Martinez oli taas lukiossa ja oli pikkujoulut. Martinez oli lavalla bändinsä kanssa. He soittivat sujuvasti vanhoja covereita ja sinä iltana tuntui kuin paholainen olisi ohjannut hänen sormiaan pitkin kitaran kieliä. Silmät kiinni hän veti Tool:n 'Sober' biisiä kun tytöt yleisöstä heittelivät munasolujaan lavalle.
Miksi hän ei jäänyt bändiin vaan lähti lätkimään ovet paukkuen siitä. Sen sijaan, että hän oli nyt nilkkojaan myöten paskaisten - onneksi kuolleiden - zombien ruumiiden seassa hän voisi olla marmorikartanossa kokkelipäissään nauttimassa rocktähden elämästä. Hän voisi tällä hetkellä snortata kokkelia prostituoidun rinnoilta ja ottaa siitä valokuvan, josta teettäisi joulukortin ja johon laittaisi kuvatekstin, että "Vain valkeaa joulua toivotan!".
Silloin hän kuuli sisäpuhelimesta DeRapsin äänen. Se oli vakaa, matala ja täynnä cojonesia. "Vetäisitkö silloin yhtä monta leukaa kuin nyt..." Muuta DeRaps ei sanonut Martinezille. Mistä hän tiesi mitä hän oli ajatellut.
(Myöhemmin kun Martinez luki DeRapsin muistelmia niin sekin selvisi. DeRaps oli vain nähnyt Martinezin ilmeen, joka oli lievästi sanoen haaveileva ja DeRaps oli laskenut hänen ohilaukaustensa määrän ja päätellyt näistä seikoista, että hän oli miettinyt jotain ruusunpunaista vaihtoehtoa heidän paskatyölleen. Onhan se selvää, että viemäreiden avaaminen, vaikkakin vertauskuvaannollisesti, on haisevaa hommaa. Aikamoinen kenttäkeittiöpsykologikin tuo DeRaps. Tosin DeRaps piti itse viisautensa salaisuutena sitä, että hän oli vain sattunut panemaan niin montaa akateemisen koulutuksen saanutta daamia.)
