Muuta ei tarvittu. DeRapsin sanat riittivät palauttamaan motivaation ja tolkun Martinezin touhuihin. Äkkiä hän päivitti siitä pari lausetta jos jonkinmoisiiin sosiaalisen median ajureihin. Tarkalleen ottaen hän kirjoitti someen (tuttavallisesti), että "Sun hommas on suoltaa paskaa, mun homma on putsata sitä".
Ja niin taistelu solassa jatkui.
Se oli jatkunut DeRapsin mielestä liian kauan. Tässä haiskahti nyt muukin lopullisen kuoleman edessä housuihin paskova zombi. DeRaps vinkkasi Rustylle silmää pari kertaa ja muuta ei tarvittu. Tuo intiaaniakin kavalampi ja juonikkaampi siivooja lähti hieman tiedustelemaan. Rusty koukkasi selustaan kuin mikäkin murhanhimoinen haukka. Hän liikkui nopeasti ja äänettömästi. Muutama läheltä piti tilanne toki oli, mutta ne eivät säväyttäneet tarpeeksi Rustya, jotta niistä kannattaisi edes mainita sen enempää.
DeRapsin aavistukset saisivat pian verbaalisen vahvistuksen. Toistaiseksi epäilyt olivat olleet epämääräisiä, musta tuntuu, että mun kassit menettää tilavuuttaan -tyylisiä epäilyjä. Rusty oli saapunut nimittäin perille. Voisi heittää lainausmerkkeihin, että hän oli saapunut helvetin porteille, mutta se ei käynyt Rustyn mielessä, hän oli liian keskittynyt ottamaan selvää mistä tässä oli OIKEASTI kyse eikä hän joutanut miettimään sukkelia sutkauksia. Rusty otti videokuvaa, sekä muistoksi tästä reissusta, että myös siksi, että olisipahan näyttää DeRapsille ja Martinezille kiva-pikku-ylläri.
Martinez hiipi takaisin, toki nopeasti, mutta huomiota herättämättä. Muutamalla sanalla hän selvitti tilanteen, näytti kuvaamansa videopätkän ja väritti hieman kertomaansa siltä osin kuin ei ollut saanut varmoja vastauksia. Yhtä kaikki, tämä oli ansa. Tätä siivouskeikkaa ei nähtävästi pitänytkään onnistua saamaan loppuun hoidettua. Rusty nimittäin oli nähnyt kuinka demoni oli siittänyt jatkuvasti uusia zombeja solan alkupäässä. Ja demoneista ei ollut mitään puhetta kun tämän keikan tilauskirja oli saapunut heidän toimistonsa näytölle. Ylipäätään demonit eivät olleet siivousfirmojen heiniä vaan niitä varten tarvittiin Il Mercenario. Olisivathan he ottaneet mukaan sellaisen, jos sellaiselle olisi ollut tarvetta. Tunsihan DeRapskin monta sellaista itsekin henkilökohtaisesti.
Palaverin pitäminen on aina hermoja raastavaa ja kärsivällisyyttä kysyvää, saatika kun ollaan keskellä taistelua. Nyt heidän kuitenkin piti pitää sellainen. Kahvia ei tietenkään ehditty keittämään vaan nyt keskityttiin puhtaasti asiaan.
DeRaps laski nopeasti päässään yksi plus yksi sekä muutaman neliöjuuren ja totesi: "-Meidän panokset loppuvat väkisinkin jossain vaiheessa. Toki me jaksamme kauan hakata noita paskiaisia paljain käsinkin, mutta yhtä kaikki, niitä sikiää koko ajan lisää sitä mukaa kun me niitä lahtaamme."
Rusty nyökkäsi ja Martinez sulki silmänsä, hän mietti kuinka nyt juuri hän voisi olla jossain ihan muualla, jos olisi aikoinaan valinnut toisin.
DeRaps jatkoi toimitusjohtajan oikeudella: "-Meidän ei ole tarkoitus voittaa, olemme liian syrjässä, jotta saisimme tänne apujoukkoja tarpeeksi nopeasti eikä sekään ole sattumaa."
-Mikään ei ole sattumaa. Rusty lisäsi.
Martinez oli katsonut parhaaksi nukahtaa, kun oli annettu tällainen tauko taistelusta, vittuako hän kostuisi palavereista muutenkaan. Pian kuitenkin Martinez heräsi omaan huutoonsa: "-Saatanan vietkongit, täähän on ihan kuin Têt-hyökkäys!!!" DeRaps eikä Rusty hetkahtanut tuosta tippaakaan, he olivat tottuneet siihen, että Martinezia ei saanut innostumaan palavereista. Ja lopputulos oli joka tapauksessa sama, heistä haluttiin eroon, mutta heitä ei voinut tappaa, irtisanoa tai kaapata, se olisi herättänyt liikaa kysymyksiä. Jäljelle jäi siis työtapaturma tai tässä tapauksessa "työtapaturma". Heidän oli tarkoitus lopulta jäädä alakynteen jolloin heistä itsestään olisi tullut zombeja. Perkeleen nerokasta, DeRaps suorastaan ihaili tätä salajuonta ja tasapainoisena ihmisenä osasi arvostaa moista nerokkuutta. Eihän kukaan, joka heitä vähääkään tunsi voinut kuvitella, että he perääntyisivät. Menisivätkö he muka maitojunalla takaisin ja sanoisivat, että oli liikaa siivottavaa, se olisi sama kuin lyödä lappu luukulle saman tien ja kortistoon anelemaan almuja. Siinä menisi firma alta ja osa maineesta (koko maine ei menisi siksi valtava se on).
Ensimmäisen kerran tämän keikan aikana DeRaps huokaisi. Tästä on tullut liian isoa. Heidät on sotkettu isojen poikien sotkuihin. Ja se sapetti. Teki mieli kiroilla, mutta ei kuitenkaan ääneen, sillä sehän olisi merkinnyt maltin menemistä ja moinen inhimillinen heikkous ei saanut sijaa selvinpäin heissä.
Humalassa juttu on toinen toki.
Ja niin taistelu solassa jatkui.
Se oli jatkunut DeRapsin mielestä liian kauan. Tässä haiskahti nyt muukin lopullisen kuoleman edessä housuihin paskova zombi. DeRaps vinkkasi Rustylle silmää pari kertaa ja muuta ei tarvittu. Tuo intiaaniakin kavalampi ja juonikkaampi siivooja lähti hieman tiedustelemaan. Rusty koukkasi selustaan kuin mikäkin murhanhimoinen haukka. Hän liikkui nopeasti ja äänettömästi. Muutama läheltä piti tilanne toki oli, mutta ne eivät säväyttäneet tarpeeksi Rustya, jotta niistä kannattaisi edes mainita sen enempää.
DeRapsin aavistukset saisivat pian verbaalisen vahvistuksen. Toistaiseksi epäilyt olivat olleet epämääräisiä, musta tuntuu, että mun kassit menettää tilavuuttaan -tyylisiä epäilyjä. Rusty oli saapunut nimittäin perille. Voisi heittää lainausmerkkeihin, että hän oli saapunut helvetin porteille, mutta se ei käynyt Rustyn mielessä, hän oli liian keskittynyt ottamaan selvää mistä tässä oli OIKEASTI kyse eikä hän joutanut miettimään sukkelia sutkauksia. Rusty otti videokuvaa, sekä muistoksi tästä reissusta, että myös siksi, että olisipahan näyttää DeRapsille ja Martinezille kiva-pikku-ylläri.
Martinez hiipi takaisin, toki nopeasti, mutta huomiota herättämättä. Muutamalla sanalla hän selvitti tilanteen, näytti kuvaamansa videopätkän ja väritti hieman kertomaansa siltä osin kuin ei ollut saanut varmoja vastauksia. Yhtä kaikki, tämä oli ansa. Tätä siivouskeikkaa ei nähtävästi pitänytkään onnistua saamaan loppuun hoidettua. Rusty nimittäin oli nähnyt kuinka demoni oli siittänyt jatkuvasti uusia zombeja solan alkupäässä. Ja demoneista ei ollut mitään puhetta kun tämän keikan tilauskirja oli saapunut heidän toimistonsa näytölle. Ylipäätään demonit eivät olleet siivousfirmojen heiniä vaan niitä varten tarvittiin Il Mercenario. Olisivathan he ottaneet mukaan sellaisen, jos sellaiselle olisi ollut tarvetta. Tunsihan DeRapskin monta sellaista itsekin henkilökohtaisesti.
Palaverin pitäminen on aina hermoja raastavaa ja kärsivällisyyttä kysyvää, saatika kun ollaan keskellä taistelua. Nyt heidän kuitenkin piti pitää sellainen. Kahvia ei tietenkään ehditty keittämään vaan nyt keskityttiin puhtaasti asiaan.
DeRaps laski nopeasti päässään yksi plus yksi sekä muutaman neliöjuuren ja totesi: "-Meidän panokset loppuvat väkisinkin jossain vaiheessa. Toki me jaksamme kauan hakata noita paskiaisia paljain käsinkin, mutta yhtä kaikki, niitä sikiää koko ajan lisää sitä mukaa kun me niitä lahtaamme."
Rusty nyökkäsi ja Martinez sulki silmänsä, hän mietti kuinka nyt juuri hän voisi olla jossain ihan muualla, jos olisi aikoinaan valinnut toisin.
DeRaps jatkoi toimitusjohtajan oikeudella: "-Meidän ei ole tarkoitus voittaa, olemme liian syrjässä, jotta saisimme tänne apujoukkoja tarpeeksi nopeasti eikä sekään ole sattumaa."
-Mikään ei ole sattumaa. Rusty lisäsi.
Martinez oli katsonut parhaaksi nukahtaa, kun oli annettu tällainen tauko taistelusta, vittuako hän kostuisi palavereista muutenkaan. Pian kuitenkin Martinez heräsi omaan huutoonsa: "-Saatanan vietkongit, täähän on ihan kuin Têt-hyökkäys!!!" DeRaps eikä Rusty hetkahtanut tuosta tippaakaan, he olivat tottuneet siihen, että Martinezia ei saanut innostumaan palavereista. Ja lopputulos oli joka tapauksessa sama, heistä haluttiin eroon, mutta heitä ei voinut tappaa, irtisanoa tai kaapata, se olisi herättänyt liikaa kysymyksiä. Jäljelle jäi siis työtapaturma tai tässä tapauksessa "työtapaturma". Heidän oli tarkoitus lopulta jäädä alakynteen jolloin heistä itsestään olisi tullut zombeja. Perkeleen nerokasta, DeRaps suorastaan ihaili tätä salajuonta ja tasapainoisena ihmisenä osasi arvostaa moista nerokkuutta. Eihän kukaan, joka heitä vähääkään tunsi voinut kuvitella, että he perääntyisivät. Menisivätkö he muka maitojunalla takaisin ja sanoisivat, että oli liikaa siivottavaa, se olisi sama kuin lyödä lappu luukulle saman tien ja kortistoon anelemaan almuja. Siinä menisi firma alta ja osa maineesta (koko maine ei menisi siksi valtava se on).
Ensimmäisen kerran tämän keikan aikana DeRaps huokaisi. Tästä on tullut liian isoa. Heidät on sotkettu isojen poikien sotkuihin. Ja se sapetti. Teki mieli kiroilla, mutta ei kuitenkaan ääneen, sillä sehän olisi merkinnyt maltin menemistä ja moinen inhimillinen heikkous ei saanut sijaa selvinpäin heissä.
Humalassa juttu on toinen toki.
