Viime aikoina ollut raskasta. Eikä pelkästään viime aikoina vaan jopa pidempään. Minulta on kadonnut myös kyky hymyillä, iloita vaikkapa tästä keväästä. Jotenkin voimat lopussa, en edes uskalla miettiä mitä kaikkia pelkoja sitä onkaan...
Päällimmäisenä kuitenkin mielessä se, että sitä jää yksin, tulee rumaksi ja vanhenee niin ettei kukaan huomaa... Iltaisin minua itkettää, teen sen salaa muilta. Ja sekin on turhaa, eihän kukaan edes ikinään soita iltaisin ja kysy, että mitä kuuluu...
Ja tuntuu, että vaikka rukoilee niin mikään ei muutu.
Olen alkanut pohtimaan ratkaisua tähän kaikkeen. Lääkärille en uskalla puhua, ne kun tarjoaa neuroosiin kuin neuroosiin vain lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Mutta puhua haluaisin tästä, ei vain ole ketään jolle puhua... Onneksi on tämä kone joka jaksaa olla hiljaa edessäni ja odottaa, että saan purettua sydäntäni. Voi minun pientä sydäntäni, niin haavoilla ja rikki revittynä en ole koskaan sitä tuntenut kuin nyt.
Ja tosiaan, se ratkaisu on alkanut kummittelemaan mielessäni. Olen katsellut ohiajavaa metroa, olen sillalla kävelläsessäni miettinyt, pitänyt kädessäni unilääkkeitä ja toisessa kädessä viinapulloa, olen niin lopussa.
Niin lopussa...
Ja se ratkaisu on yhä lähempänä, mikään tuskin voi enää muuttaa tätä vahingossa alkanutta elämääni ja tätä polkua jolle olen astunut.
Minun on pakko tehdä pian jotakin... Minun on pakko...
...mennä...
...ja...
...ostaa uudet byysat! Jesh, sehän se olikin. Uudet keltaiset kukkakuosi PVC-byysat. Vittu ne ois räleet ja niissä kun kulkis pitkin katuja ni sitä tuntis olonsa ihan kurkoks. Vähänkö raksamiehet ja miksei raksatytötkin vaan viheltelis perään. Meitsi vaan keikuttelis perää ja päät kääntyilis.
Eiku oikeesti, menkää ny vittu itteeni niitten pelkojenne ja ahdistustenne kanssa!
Jos kirraa ni tarviiko sillä pilata muiden päivä? Hä?
Jos ei motivoi ni voisko tehdä asialle jotain? Hä?
Jos on oikein paha olla ni oisko ratkaisu korvien välissä? Vaiko pitääkö syyt löytää jostain muualta?
Vittu kun ne ei löydy muualta.
Päällimmäisenä kuitenkin mielessä se, että sitä jää yksin, tulee rumaksi ja vanhenee niin ettei kukaan huomaa... Iltaisin minua itkettää, teen sen salaa muilta. Ja sekin on turhaa, eihän kukaan edes ikinään soita iltaisin ja kysy, että mitä kuuluu...
Ja tuntuu, että vaikka rukoilee niin mikään ei muutu.
Olen alkanut pohtimaan ratkaisua tähän kaikkeen. Lääkärille en uskalla puhua, ne kun tarjoaa neuroosiin kuin neuroosiin vain lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Mutta puhua haluaisin tästä, ei vain ole ketään jolle puhua... Onneksi on tämä kone joka jaksaa olla hiljaa edessäni ja odottaa, että saan purettua sydäntäni. Voi minun pientä sydäntäni, niin haavoilla ja rikki revittynä en ole koskaan sitä tuntenut kuin nyt.
Ja tosiaan, se ratkaisu on alkanut kummittelemaan mielessäni. Olen katsellut ohiajavaa metroa, olen sillalla kävelläsessäni miettinyt, pitänyt kädessäni unilääkkeitä ja toisessa kädessä viinapulloa, olen niin lopussa.
Niin lopussa...
Ja se ratkaisu on yhä lähempänä, mikään tuskin voi enää muuttaa tätä vahingossa alkanutta elämääni ja tätä polkua jolle olen astunut.
Minun on pakko tehdä pian jotakin... Minun on pakko...
...mennä...
...ja...
...ostaa uudet byysat! Jesh, sehän se olikin. Uudet keltaiset kukkakuosi PVC-byysat. Vittu ne ois räleet ja niissä kun kulkis pitkin katuja ni sitä tuntis olonsa ihan kurkoks. Vähänkö raksamiehet ja miksei raksatytötkin vaan viheltelis perään. Meitsi vaan keikuttelis perää ja päät kääntyilis.
Eiku oikeesti, menkää ny vittu itteeni niitten pelkojenne ja ahdistustenne kanssa!
Jos kirraa ni tarviiko sillä pilata muiden päivä? Hä?
Jos ei motivoi ni voisko tehdä asialle jotain? Hä?
Jos on oikein paha olla ni oisko ratkaisu korvien välissä? Vaiko pitääkö syyt löytää jostain muualta?
Vittu kun ne ei löydy muualta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti