Aina kun joku kertoo millaista unta oli nähnyt niin kuulijoilla loppuu mielenkiinto. Unia ei voi selittää toisille muuta kuin otsikkotasolla. Tämän tiedostan ja silläkin uhalla kerron omasta unestani. Se ei ole oikeastaan vain uni vaan kyseessä on painajainen. Eikä mikään perinteinen painajainen missä tiputaan korkealta tai jokin outo olento jahtaa. Ei, tämä painajainen oli erilainen. Tuossa painajaisessa minä olin se painajainen. Minä olin kauhun keskipiste. Enkä minä ollut mikään satunnainen ilkeyden vaivaama henkilö vaan minä olin pahuuden riivaama. Täydellinen kaaoksen luoja ja epätoivon kylväjä. Annoin aina hetken aikaa ympärillä oleville ihmisille saada tilanne haltuun kunnes päätin sotkea kaiken. Ja en tehnyt sitä vapaasta tahdosta vaan tein niin, koska minun oli pakko.
En nauttinut siitä yhtään. En saanut tyydytystä ahdistuksesta ja surusta mitä loin. Mutta tein niin, koska halusin kaiken tuhoutuvan. Oikeastaan aika mukavaa vaihtelua siihen mitä elämäni on normaalisti. Tavallisessa arjessa minä ajelehdin tilanteesta ja tapahtumasta toiseen vailla vaikuttamisen mahdollisuutta. Näennäisesti voin toki päättää minne suuntaan menen elämässäni, mutta vain näennäisesti. Isot suuntaviivat tulevat annettuna, olkoon sen takana suuri suunnitelma tai vain puhdas sattuma. Ei sillä ole merkitystä mitä päätän pukea päälleni, mitä ruokaa suuhuni laittaa tai kenelle puhun ja kenen kanssa vietän aikaa. Eikä se, että teen työni minkä olen valinnut tai puolisoni, jonka rinnalleni halusin ole merkki siitä, että minä oikeasti olisin vastuullinen tämän elämäni kulusta. Ei, pieni bakteeri vei sairaalaan, sairas läheinen tuhosi minulle rakkaan ihmisen, kollegani tuhosi narsismissaan koko tiimini työilmapiirin ja niin edelleen.
On niin vähän mihin voi vaikuttaa ja niin paljon mihin vain pitää sopeutua.
