Jaloviina

Pehmeä, suorastaan samettinen rakenne. Lämmin ja syleilevä ote kielestä jokaisella pisaralla. Tylsä ja laimea humala, joka siitä seuraa. Aivot pysähtyvät ja askeleista tulee epävarmat. Pöyhkeä ja itsevarma maku, tuoksu on päällekäyvä, Jaloviina on kuin uhmaikäinen lapsi, jota ei ole piiskattu tarpeeksi, sellainen rääkyvä ja huomiota vaativa äpärä. Jaloviina ei teeskentele olevansa herrojen juoma vaan se on hinnoiteltu niin, että pahinkin rappioalkoholisti voi edes kerran kuukaudessa rahojen tullessa tilille ostaa tuota pullollisen ja samalla selittää itselleen kuinka kaikki on nyt hyvin. Se on moukkamainen juoma, täynnä moukkamaista asennetta kaikkea kohtaan. Se ei edes yritä yllättää. Sen ainoa etu piilee siinä, että siinä on riittävästi alkoholia, jotta halutessaan humalatilan saavuttaa vikkelästi. Kukaan vakavasti otettava sommelier ei suosittele sitä.

Siksi minä juon sitä. 

Juxtapose

Olipa kerran tarina, tosi tarina tällä kertaa. Se kertoi sinusta, minusta ja oikeastaan ihan jokaisesta. Siinä tarinassa miehet kertoivat naisille kuinka vahvoja ja urheita he ovat ja naiset antoivat ymmärtää olevansa puhtaita ja viattomia. Eikä siitä voinut syyttää ketään, me olisimme halunneet, että kaikki on sellaista. Me olisimme halunneet, että sankareita on ja jossain on aidosti joku, joka ansaitsee tulla pelastetuksi. Ja melkein sellaistahan se olikin. Pieniä kauneusvirheitä siellä täällä, hieman valkoisia valheita ja satuttavia salaisuuksia. Mutta vaikka aika kului, tiesi jokainen sisimmässään, ettei juuri hänestä ollut sittenkään sankariksi. Ei kaikkien niiden tekojen jälkeen. Ei sankarit satuile, eikä ne luo illuusioita paremmasta. Siksi me ollaan kateellisia niille. Ne on niin hyviä. Ja me ei olla. Me ollaan mokattu monta kertaa, milloin itsekkyyden takia, milloin ahneuden. 

Ja me jatketaan mokaamista. Me yritetään kasvattaa meidän lapsista parempia. Mutta ne näkee läpi. Ne näkee meidän sanojen ja tekojen välisen ristiriidan. Ja aika hyvin aikuisetkin näkee sen saman ristiriidan. Mutta aikuiset osaa myös ummistaa silmänsä sellaiselta. Varsinkin mitä tulee omien sanojen ja tekojen väliseen konfliktiin. 

"Dark, dark! The horror of darkness, like a shroud. Wraps me and bears me on through mist and cloud." Nämä sanat kuningas Oidipus huusi sen jälkeen, kun hän oli puhkonut silmänsä omin käsin. Hän ei kestänyt sitä tekopyhyyttä mitä hänen jalot aatteensa verrattuna kurjiin tekoihinsa saivat hänet tuntemaan. Hän ei oppinut sulkemaan silmiään omilta virheiltään. Ja siksi hänen tarinansa on noin koominen.

meille on lokeromme

I'd lost to swamp

Saan sut tuntemaan.

Että olet olemassa ja tärkeä.

Mutta mä tarviin siihen aikaa. 

Mä tarviin, että pysähdyt hetkeksi ja kuuntelet. Että otat sanat vastaan. Ettet heti ole keksimässä vastaväitteitä. Olet hetken avoin. 

Utelias. 

Ja aavistuksen epätoivoinen.

En saa sua ehjäksi, mutta saan sut tuntemaan, että on toivoa. 

Ehkä. 

Jossain. 

Kaukana. 

Saan sut tuntemaan, ettet ole yksin. 

Ettet ole hullu tai totaalisen väärässä sen suhteen mihin uskot pohjimmiltas.

Vaikka mä oon väärässä, se ei haittaa. Me ollaan kaikki väärässä. Koko ihmiskunta on luisunut väärille raiteille ja meitä puserretaan muottiin, jonka joku muu loi. Naisilla ei ole kainalokarvoja ja miesten kosmetiikka myy enemmän kuin koskaan. Koska me ei riitetä näin. Meidän pitää mahtua siihen alati muuttuvaan muottiin, jonka joku muu loi.

Nykyään kirjailijat varoo loukkaamasta ketään. Ne vaan kirjoittaa omista kipupisteistään ja häpeän kokemuksistaan. Koska se on nykyään se juttu. Enää ei saa pahoittaa kenenkään minäkuvaa, vaikka koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole ollut näin paljon karsinoita mihin meitä on survottu eikä etikettejä mitä meihin on lyöty nyt.

Koska jokainen on niin arvokas. Niin arvokas, että maapallon kantokyky ei sitä kestä. Meitä on liikaa. Meitä on enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa on ihmisiä ollut. Silti koskaan ihmiset ei oo ollu näin yksinäisiä.

Me ollaan hukattu ihmisyys. Me ei olla enää ihmisiä. 

Me ollaan nykyään joku tutkinto ja osapuoli parisuhteessa ja urapolulla jossain vaiheessa ja kumppaneita kauppaliikkeille ja yhteistyötahoja meidän lapsia kasvattaville viranomaisille. Me ollaan olemassa, jotta me voidaan toteuttaa meidän unelmia, elää täyttä elämää ja kasvaa henkisesti niin saatanan suuriksi, että meidän päät räjähtäis ellei me käytäis terapiassa.

Me ollaan haaksirikkoisia sieluja seilaamassa riippuvuudesta toiseen. Me ollaan haamuja, jotka pelkää pimeää enemmän kuin oikeita haamuja. Joka päivä me ollaan monta tuntia internetissä imemässä ajatuksia, mitä joku muu on ajatellut meidän puolesta. 

"Cogito, ergo sum." -Ajattelen, siis olen olemassa. 

Olisipa Descartes nähnyt vuoden 2020 ja kuinka kukaan ei enää ajattele, vaan kaikki postaa sisältöä. 

(Oh the irony)