Jotakin on rikki.
Ollut pidemmän aikaa.
Keksin kyllä syyn, mietin vaikka läpi yön, mutta keksin kyllä syyn.
Ja kun keksin syyn, olen siihen tyytyväinen.
Se ei vain oikeasti toimi niin.
Ei paha olo vaadi yhtä syytä syntyäkseen.
Ei kahta, eikä kolmea.
Vaan tusinan verran tarpeeksi tuskaisia tapauksia kohdalle kun osuu
niin niistä alkaa kehittymään sisälle pään surua.
Ja se suru ei haihdu.
Se tiivistyy.
Se muuttuu raskaaksi ja vajoaa yhä syvemmälle mieleen.
Lopulta se on niin syvällä ja niin raskas, ettei sitä saa sieltä ylös nostettua.
Mutta se muistuttaa olemassaolostaan antamalla pahan olon.
Siinä sitä ollaan.
Ehkä kaupan kassajonossa tai bussipysäkillä, kun tulee mieleen, että antaa olla.
Nyt riittää, tämä oli tässä.
Sitä lopulta irtisanoutuu omasta arjestaan.
Sitä lähtee lätkimään kaikesta tutusta (mutta ei niin turvallisesta).
Sitä on hetken tuulen viemää.
Pienen hetken painon tunne häviää harteilta.
Mutta se on vain tyyntä ennen romahdusta.
Matkalla romahdukseen voi huutaa muille, kuinka elämä kantaa ja yötä seuraa aina aamunkajo.
Sitä voi mainostaa muille, kuinka pitää uskaltaa päästää irti ja kuinka pitää elää vain päivä kerrallaan. Antaa elämän kuljetaa.
Antaa maailman kannatella.
Antaa muiden murehtia ja nauttia vain hetkestä.
Ja sitten.
Sitten tulee romahdus.
Vastuuta voi pakoilla tiettyyn pisteeseen saakka.
Mutta se piste tulee kohdalle.
Ja sitten se on menoa.
Seinä tulee vastaan ja se on kova seinä.
Enää aikuiset ei kasva aikuisiksi.
Enää lapset eivät leiki.
Enää vanhukset eivät ole tarpeellisia.
Hautausmailla on ahdasta.
Synnytyslaitoksia suljetaan.
Päiväkotiryhmiä kasvatetaan.
Kouluja lakkautetaan.
Työpaikkoja siirretään halvempiin maihin.
Ihmiset eivät ole enää välttämättömiä ihmiskunnalle.
Se että mä menetin kaiken on tietenkin pientä isossa mittakaavassa.
Se että mä menetin kaiken on helppoa, kun ei mulla koskaan oikeasti ollutkaan mitään.
Ei sota yhtä miestä kaipaa.
Eikä maailma.
