Viime aikoina ainoa paikka minne olen voinut paeta on lava.
Olla siellä yksin ääntäni kuuntelemassa.
Olla mikrofonin kanssa kahdestaan siellä.
Tarkkailla mitä tapahtuu ja nauttia siitä mitä tapahtuu.
Olla ulkopuolinen, kun kaikki tapahtuu itsestään, kun kaikki tapahtuu suunnitellusti ja olla niin läsnä, että kun tapahtuu odottamaton, niin se sopii saumattomasti siihen kaikkeen ja se synnyttää, jotain uutta, kaunista, ainutlaatuista, jotain mikä on olemassa vain sen hetken.
Siellä minä en ole kenenkään, enkä mitään varten.
Siellä on olemassa vain minä.
Olemassa sen hetken, kun tulen sinne ja se loppuu, kun lähden sieltä pois.
Joskus valot ovat niin kirkkaat, etten itse näe mitään.
Joskus sanat tulevat suusta itsestään ja minun ei tarvitse tehdä mitään ja kaikki tapahtuu silti.
Silloin minä olen minä.
Sitten se loppuu ja minä kuolen taas hieman.
Kuolen, jotta voin syntyä uudelleen seuraavalla kerralla.
