Pimeydessä vaeltaa.
Ja kauan vaeltanut.
Niin kauan, että se on muuttunut normaaliksi, siitä on tullut tuttua ja osa elämää.
Oppinut hahmottamaan ympärillään asiat, hullutkin tuntuvat jo tutuilta eikä mikään enää ihmetytä. Mikään ei pelota ja se on itsessään pelottavaa.
Mutta kun mitään ei voi kunnolla aistia, ei nähdä eikä tässä samettisessa pimeydessä oikein voi kuullakaan niin ei silloin voi mitään ymmärtääkään.
Tunto on liian herkillä, se ylikorostuu ja siksi kokemus siitäkin vääristyy ja
mikään ei lopulta vastaa enää todellisuutta.
Hajut ja maut ovat nekin lopulta kaikki yhtä ja samaa.
Hiljalleen aistit hiipuvat.
Se tekee kuolemasta helpomman.
