Siinä me seistiin, syvän vihreässä heinikossa.
Juuri niin korkealla kukkulalla, että tuuli pääsi aina heiluttamaan hieman liian pitkäksi kasvanutta ruohoa ympärillämme.
Se oli kuin vihreä meri, joka aaltoili levottomana.
Sinäkin olit ollut levoton, mutta rauhotuit kun otin sinut syliini.
En osannut sanoa kumpi lämmitti minua enemmän, sinä vai aurinko. Joka tapauksessa tämä oli juuri sellainen harvinainen hetki, kun kaikki asiat elämässä olivat hyvin.
Olin odottanut sinua tässä paikassa kauan. Muistan vielä yön. Oli kirkas kuu ja metsän reunalla mustana huojuvat puut. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla ja jossakin pöllö kutsui kumppaniaan omalla laulullaan. En ollut peloissani, mutten uskaltanut nukkuakaan. Istuin ja odotin.
Maa oli kylmä ja pääni yli vedetty huppu lämmitti hieman. Kun odottaa, tuntuu että aika etenee tahallaan hitaammin. Kun odottaa, on aikaa ajatella. Yritin miettiä ja pinnistellä, että muistaisin, että miten olin päätynyt tänne.
Minulla ei ollut mitään mielikuvaa siitä.
Tiesin, että sinä tulisit myös tänne, mutten löytänyt sille uskolle mitään järkevää syytä.
Varmaa oli, etten lähtisi täältä ennen kuin saisin sinut syliini.
