Tragedia pirstaleista
-ensimmäinen näytös-
Yksinkertainen asia ja yksinkertainen ratkaisu.
Katsoin kättäni ja laskin sormet.
Niitä oli viisi: toivo – rakkaus - viha – turhautuminen – ikuisuus.
Nostin keskimmäisen pystyyn, koska sä et tajua. Sä et tajua, että mä ansaitsen enemmän. Mä pystyn muuhunkin kuin vain viihdyttämään viikonloppuisin. Mä pystyn muuhunkin kuin tarjoamaan hetken pakomatkan arkielämästä. Vaikka mun kanssa juhlii ja pettää omaa miestään ei se poista sitä tosiasiaa, että mulla on annettavaa ihan oikeasti.
-toinen näytös-
Ja joka tapauksessa mua sattuu ja joka tapauksessa kaikelle on aikansa. Mutta mä päätin, että vähintä on se, että mä puristan käteni nyrkkiin ja pidän langat omissa käsissäni ja saan päättää edes sen, että milloin tämä päättyy. Mua sattuu vähemmän kun teen tämän itse. Mä lähden pois. En varmaankaan kauas, mutta niin että mua ei tavoita. Enkä välttämättä fyysisesti, mutta joka tapauksessa niin, että suljen sut sydämeni ulkopuolelle.
Katsoin nyrkissä olevaa kättäni. Se oli kova ja valmis hakkaamaan kovaa. Ihan niin kuin sydämenikin.
-kolmas näytös-
Hauskaa!
Niin kauan on hauskaa, kun viiniä riittää ja juhlat jatkuu. Mutta jonkun täytyy aina siivota jäljet. Jonkun täytyy kävellä lasinsirujen seassa ja saada järjestys takaisin. Ja mä voin olla se joku, jonka vastuulle siivoaminen jää. Mutta kaiken tämän sotkun selvittäminen ei olekaan enää hauskaa. Se ei ole hauskaa, että mä olen se, joka yksin saa todistaa kaikkea rikki mennyttä. Sitä saa helposti haavoja siruista ja kaikesta mikä on pirstaloitunut. Sitä saa syvimmät haavat sydämen pirstaleista. Jos olisit paikalla niin näkisit kuinka se sattuu mua. Kuinka se repii.
Mutta sä et ole paikalla etkä näkemässä.
-neljäs näytös-
Usko siirtää vuoria. Usko murtaa huoria. Mä yritin uskoa. Mä yritin uskoa, että tää olis voinut olla totta. Mä olin onnellinen uskossani, mä olin suorastaan autuas ja valaistunut ja täynnä lämpöä. Mutta sitten…
Mä tajusin, että sä et usko mua. Sä et halunnut uskoa. Mä olisin voinut todistaa kaiken, mutta sä et halunnut pyytää mua tekemään mitään. Sä et halunnut nähdä sen olevan totta. Sulle oli helpompaa olla uskomatta. Sulle oli helpompaa tarrautua tuttuun ja turvalliseen kuin hypätä korkealle kohti tuntemattomia taivaita. Se olisikin vaatinut vähän uskoa – leap of faith
-viides näytös-
Joskus kun on vaikea tehdä päätöstä niin voi olla järkevää heittää kolikkoa. Kruuna vai klaava, kohtalo tehköön päätöksen, jos oma uskallus ei riitä. Mutta… kolikonheitossa on se hyvä puoli, että välittömästi kun kolikko irtoaa sormista ja alkaa kieppumaan ilmassa niin sydän parahtaa – joskus kovempaa, joskus vaimeammin – ja ilmoittaa kyllä kumpaa vaihtoehtoa sitä sitten oikeasti toivookaan tapahtuvaksi.
Mä olisin tarvinnut sulta vastauksen. Mä olisin halunnut tietää, että mitä sä haluat.
Mulle olisi ollut ihan sama sitten sen jälkeen kauanko mä joudun odottamaan, koska mulla olisi ollut varmuus seurana. Mun vaihtoehdot oli vähissä: epätoivoinen rakkaus tai ei rakkautta ollenkaan.
Anteeksi. En vaan pysty leikkimään onnellista ilman, että asiat oikeasti tapahtuu. Tarviin enemmän, mulla on niin paljon annettavaa, että räjähdän, jos joudun patoamaan kaiken.
Kaikesta voi tehdä vaikeaa, hankalaa tai monimutkaista. Mutta se on oikeasti itsensä pettämistä. Kaikki on helppoa, yksinkertaista ja kaunista. Kysyy vain sydämeltä. Se kertoo aina vain totuuden.
Maailman vanhin juttu ja historian helpoin keino selvittää se.
