Mercury laskeutui jäisen Thoth-kuun pinnalle, peruutteli siivousfirman sukkulan paikoilleen tottuneesti vasemmalla kädellä. DeRaps & Co siivousfirman sukkulalle löytyi paikka jäisen vuoren rinteeltä juuri sopivan kokoisesta luolasta, sellaista tarvittiin sillä eihän arvokasta alusta voinut jättää näkösälle ja tuholaisten huomiotakaan ei pidä turhaan yrittää kiinnittää.
Ulkona oli kylmä, siellä tuuli, satoi lunta ja kaikkialla oli jäätä. Oli pääkallokeli ja kohta se tulisi olemaan sitä ihan kirjaimellisesti. Siivousfirman koltiaiset pakkaillivat hiljaisina reppujaan. Eivät he olleet vakavina vaan he olivat vain niin keskittyneitä, että ei ollut aikaa normaalille ironiselle huulenheitolle. Martinez pakkasi reppuunsa ennen ensimmäistäkään asetta termospullollisen pirunvahvaa kahvia, jota oli vielä terästetty pikkuriikkisen hienolla hippusella piriä. Mercury DeRaps otti mukaansa rautalankaa, jeesusteippiä ja muistiinpanovälineet, koska esimiehenä hänen pitäisi tehdä kuitenkin raportti tästä keikasta jälkeenpäin.
Tottakai kaikki he pakkailivat mukaan aseita ja räjähteitä ja puukkoja ja muita torrakoita vaikka kuinka, mutta ei siitä ollut tapana tehdä sen isompaa numeroa. Nyt oli kuitenkin jotakin poikkeuksellista ilmassa sillä Rusty Cage näytti tunkevan reppunsa joka sopukkaan kranaatteja, hän tunki niitä reisitaskuhousejensa sivutaskut täyteen, hän ripusteli niitä kaulakoruunsakin roikkumaan muutaman. Martinez katseli hetken tätä omituista kranaattienpakkaamisvimmaa etäämmältä ennen kuin avasi suunsa. Ja ei todellakaan ollut Martinezin tapaista udella, hän oli mies joka oli tottunut pitämään huolta omista asioistaan ja opetti sen tavan elää mielellään muillekkin.
Nyt kuitenkin hänen uteliaisuus heräsi. Oliko Rusty Cage seonnut? Oliko Rusty saanut jonkun etiäisen mikä varoitti häntä kiharaisesta menosta joka odotti kenties jo heti ensimmäisen kulman takana. Vai mikä ihme oli kyseessä?
-"Hey man, miksä pakkaat noin paljo kranaatteja, vähempikin riittää"? Murahti Martinez sammunut sikari suupielessään.
-"Joo, niin riittääki. Aattelin vaan, et on semmonen fiilis, et tekee mieli räjäytellä jotain vaan ihan huvikseenki."
Rustyn kommentissa oli järkeä ja Martinez ei kysellyt enempää, nyökkäili vain pari kertaa ja mietti itsekin samantyyppistä ratkaisua. Olisihan se hauska ottaa ylimääräinen raketinheitin mukaan ja plosauttaa joku paikallinen nähtävyys atomeiksi. Mercury DeRaps sai varusteensa kuntoon ja kiristeli ensimmäisenä titaanikärkisiä maihinousukenkiään. Joka keikan aluksi hän sitoi uudet pinkit nauhat maihareihinsa ja monet ihmettelivät sitä, mutta selitys oli siinä, että Mercuryllakin oli herkkä puolensa ja tämä oli hänen tapansa ilmaista se. Eihän DeRaps mikään robottikaan ollut, vaikka hänen vasen kätensä olikin eräältä tappajarobotilta varastettu täysin automatisoitu teräsraaja. Ja mikä hassuinta, vaikka tuo tekninen vasen käsi oli avaruusajan viimeisintä sotateollisuutta edustava kruununjalokivi ominaisuuksiltaan, oli se silti aavistuksen heikompi kuin DeRapsin oikea käsi, joka oli vahvuutensa saanut kovan treenaamisen ja naisten kaatamisen seurauksena.
Siivousfirman miehet nyökkäsivät toisilleen, leimasivat kellokorttinsa oven lukijaan ja DeRaps potkaisi sukkulan lastausoven auki. Kolmikko marssi rinnakkain ulos sukkulan lämmöstä kohti vihamielistä ja hyistä pikkuplaneettaa. Ensimmäistä kertaa hiipi DeRapsin mieleen, että hitto, alkaakohan sitä jo olemaan liian vanha tällaiseen roskaan. Nopeasti hän työnsi tuon ajatuksen mielestään, mutta epäilys jäi silti kytemään. Tuottaisiko tämä enää samanlaista tyydytystä kuin joskus aiemmin vai olisiko tämäkin vain yksi keikka muiden joukossa. Ei helvetti, pakko skarpata, muuten nuo natsialienzombit nappaavat meidät helposti. Tämmöisen spekuloinnin voisi jättää siihen, kun hakee keikan jälkeen tilaajalta palkkashekin ja naureskellen astelee kohti pankkia.
Ulkona oli kylmä, siellä tuuli, satoi lunta ja kaikkialla oli jäätä. Oli pääkallokeli ja kohta se tulisi olemaan sitä ihan kirjaimellisesti. Siivousfirman koltiaiset pakkaillivat hiljaisina reppujaan. Eivät he olleet vakavina vaan he olivat vain niin keskittyneitä, että ei ollut aikaa normaalille ironiselle huulenheitolle. Martinez pakkasi reppuunsa ennen ensimmäistäkään asetta termospullollisen pirunvahvaa kahvia, jota oli vielä terästetty pikkuriikkisen hienolla hippusella piriä. Mercury DeRaps otti mukaansa rautalankaa, jeesusteippiä ja muistiinpanovälineet, koska esimiehenä hänen pitäisi tehdä kuitenkin raportti tästä keikasta jälkeenpäin.
Tottakai kaikki he pakkailivat mukaan aseita ja räjähteitä ja puukkoja ja muita torrakoita vaikka kuinka, mutta ei siitä ollut tapana tehdä sen isompaa numeroa. Nyt oli kuitenkin jotakin poikkeuksellista ilmassa sillä Rusty Cage näytti tunkevan reppunsa joka sopukkaan kranaatteja, hän tunki niitä reisitaskuhousejensa sivutaskut täyteen, hän ripusteli niitä kaulakoruunsakin roikkumaan muutaman. Martinez katseli hetken tätä omituista kranaattienpakkaamisvimmaa etäämmältä ennen kuin avasi suunsa. Ja ei todellakaan ollut Martinezin tapaista udella, hän oli mies joka oli tottunut pitämään huolta omista asioistaan ja opetti sen tavan elää mielellään muillekkin.
Nyt kuitenkin hänen uteliaisuus heräsi. Oliko Rusty Cage seonnut? Oliko Rusty saanut jonkun etiäisen mikä varoitti häntä kiharaisesta menosta joka odotti kenties jo heti ensimmäisen kulman takana. Vai mikä ihme oli kyseessä?
-"Hey man, miksä pakkaat noin paljo kranaatteja, vähempikin riittää"? Murahti Martinez sammunut sikari suupielessään.
-"Joo, niin riittääki. Aattelin vaan, et on semmonen fiilis, et tekee mieli räjäytellä jotain vaan ihan huvikseenki."
Rustyn kommentissa oli järkeä ja Martinez ei kysellyt enempää, nyökkäili vain pari kertaa ja mietti itsekin samantyyppistä ratkaisua. Olisihan se hauska ottaa ylimääräinen raketinheitin mukaan ja plosauttaa joku paikallinen nähtävyys atomeiksi. Mercury DeRaps sai varusteensa kuntoon ja kiristeli ensimmäisenä titaanikärkisiä maihinousukenkiään. Joka keikan aluksi hän sitoi uudet pinkit nauhat maihareihinsa ja monet ihmettelivät sitä, mutta selitys oli siinä, että Mercuryllakin oli herkkä puolensa ja tämä oli hänen tapansa ilmaista se. Eihän DeRaps mikään robottikaan ollut, vaikka hänen vasen kätensä olikin eräältä tappajarobotilta varastettu täysin automatisoitu teräsraaja. Ja mikä hassuinta, vaikka tuo tekninen vasen käsi oli avaruusajan viimeisintä sotateollisuutta edustava kruununjalokivi ominaisuuksiltaan, oli se silti aavistuksen heikompi kuin DeRapsin oikea käsi, joka oli vahvuutensa saanut kovan treenaamisen ja naisten kaatamisen seurauksena.
Siivousfirman miehet nyökkäsivät toisilleen, leimasivat kellokorttinsa oven lukijaan ja DeRaps potkaisi sukkulan lastausoven auki. Kolmikko marssi rinnakkain ulos sukkulan lämmöstä kohti vihamielistä ja hyistä pikkuplaneettaa. Ensimmäistä kertaa hiipi DeRapsin mieleen, että hitto, alkaakohan sitä jo olemaan liian vanha tällaiseen roskaan. Nopeasti hän työnsi tuon ajatuksen mielestään, mutta epäilys jäi silti kytemään. Tuottaisiko tämä enää samanlaista tyydytystä kuin joskus aiemmin vai olisiko tämäkin vain yksi keikka muiden joukossa. Ei helvetti, pakko skarpata, muuten nuo natsialienzombit nappaavat meidät helposti. Tämmöisen spekuloinnin voisi jättää siihen, kun hakee keikan jälkeen tilaajalta palkkashekin ja naureskellen astelee kohti pankkia.
