With two doors to choose

Tiedän millaista elämää haluan, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Elämä jota haluan on se mitä autiomaarockissa kuvataan. Ja tiedän, että sellaista ei oikeasti ole olemassa, mutta se on kai inhimillistä kaihota aavan meren tuolle puolen, etsiä aarretta sateenkaaren päästä, katsella taivaan rantaan ja pois lipuvia laivoja toivoen päässeensä mukaan. Joku aikoo karata kiertävän sirkuksen mukaan, joku toinen meinaa päätyä autiolle saarelle ja sitten joku ennen nukahtamista miettii miten lottovoitto muuttaisi kaiken.

Minun pakopaikkani on autiomaarock. Valapatot ja viskipullot. Pölyiset hiekkatiet ja niitä pitkin liitävät amerikanraudat. Kuluneet farkut ja parran sänki. Loisteputken valossa maantiekahvilan nurkkapöydässä aamupalaksi kahvia ja tupakkaa. Pystyn maistamaan vieläkin huulipunasi ja siinä hetkessä meillä oli ikuisuus ympärillämme. Oikeasti aika on vähissä, ei tällaisessa elämässä ole pitkää tulevaisuutta. Ei näy horisontissa seesteistä eläkepäivää, ei näy kuistilla istuskelua eikä levollista iltapäivän hetkeä TV:n ääressä murhamysteerin parissa.

Parhaassa tapauksessa flanellipaitani kaulusta kiristää hirttoköysi, koska silloin lähtö on ainakin suhteellisen nopea ja kivuton. Vielä parempi olisi tullut seulaksi ammutuksi piiritystilanteessa pieleen menneen pankkiryöstön päätteeksi. Mustasukkaisen aviomiehen puukkottamaksi tuleminenkin kävisi, siinäkin olisi jotain intohimoista kuitenkin taustalla. 

Mutta en usko noihinkaan vaihtoehtoihin. En, koska niissä olisi liian hyvät ainekset kelpo tarinalle. Todennäköisintä on saada osakseen kasvain ja/tai verenkiertoelimen sairaus ja jos noista selviää niin joku muistisairaus tulee ja kuihduttaa pois. Eikä sellaisista syistä tehdä autiomaarockia. Ei kukaan tatuoi rintaansa aspiraatiopneumoniaa, mutta monelta löytyy kuva kalkkarokäärmeestä koristamassa rintakehää.

Jossain rinnakkaisessa todellisuudessa minun kaksoisolentoni elää autiomaarock-elämää ja kuuntelee makeita lauluja dementiasta. 

Who knows what evil lurks in the hearts of men?

Tietysti hienoa, jos ulkonäkö on kuin Lois Lanella, mutta välttämättä siitä ei ole hyötyä, jos sattuu olemaan mies. Ja ehkä tuon ulkonäön kanssa voisi elää, jos ei olisi käynyt niin, että aamulla syliin oli kaatunut täysi pannullinen vasta keitettyä kahvia. Mikään epäonnihan tuo ei vielä ole maailman mittakaavassa, mutta eipä epäonni tuohon vielä jäänytkään. Matkalla ensiapuun näyttämään nivusten palovammoja sattui pieni liikenneonnettomuus ja kaikki huolella tehdyt siteet lensivät siinä samalla sinne sun tänne. No matka ensiapuun ei ollut pitkä enää tässä vaiheessa ja sinne voisi kävellä - hitaasti -, mutta voisi. Matka menisi tietysti kivemmin ellei olisi alkanut satamaan kaatamalla. Rakeita. 

Ensiavussa ihme kyllä nopea vastaanotolle pääsy ja suhteellisen mutkattomasti tapaamaan lääkäriä. Varmasti ammattitaitoinen, mutta ikävää avioeroa läpikäyvää lääkäriä, joka jälkeenpäin mietittynä taisi haista vanhalle viinalle, kännissä hän joka tapauksessa oli, kun hoitotoimenpiteitä suoritti. Käsienpesuhan on rutiini sairaaloissa niin tässäkin, mutta sellaiset rutiinit unohtuvat, kun lääkäri käy läpi itsetuhoisia ajatuksia laskuhumalassa. Seuraus on hyvin ikävä infektio, joka tulee puhkeamaan muutamassa päivässä tämän käynnin jälkeen. 

Tässä vaiheessa ei oikeastaan edes harmita unohtunut kännykkä, ehkä parempikin, että ei saa kuunnella tässä mielentilassa vastaajaviestejä, joissa raivostunut pomo huutaa ruokottomuuksia kahdella eri kielellä, koska toimitetuissa raporteissa on ollut systemaattinen virhe jo pidemmän aikaa ja nyt auditoinnin yhteydessä tämä on paljastanut ja korvausvaatimus mitä työnantajalle tulee on tähtitieteellinen, samalla menetetään tärkein asiakkuus ja lopulta edessä on konkurssi, mutta sen aika ei ole ihan vielä tänä aamupäivänä.

Huonomminkin voisi mennä.

Vauhdikas aamupäivä, harmi, että vauhtia oli liikaa.

Puolenpäivän kieppeillä iskisi salama. Kaksi kertaa. Naamaan.

Iltapäivällä reitti risteäisi terroristien kanssa.

Alkuillasta televisiosta tulisi romanttinen komedia.

Loppuillasta syttyisi tulipalo ja puhkeaisi silmään herpes.

Yöllä painajaisia ja hiestä märät lakanat, tietenkin.

Aamulla sitten uutta matoa koukkuun.

All my foes drive a low-rider

 Tuskin kirjoittaisin, jos pitäisi kirjoittaa sellaisella vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Onhan siinä romanttinen ääni, mutta en varsinaisesti kirjoita äänen takia, en vaikka vanhassa kirjoituskoneessa on oikeasti todella kaunis sointi, sillä kirjoittaminen on ehkä joillekin kuin musiikkia korville. Enkä todellakaan kirjoittaisi, jos pitäisi kynällä kirjoittaa paperille, sitä paitsi kynän suhina tekisi minut hulluksi, se kuulostaisi liiaksi nykyaikaiselta nuorison hittimusiikilta eli yksitoikkoiselta. Enkä kirjoittaisi käsin, koska aika pian käteni väsyisivät. Pitäisi varmaan kirjoittaa paljon käsin, jotta siihen tottuisi, mutta haluaako kukaan lukea jonkun toisen hutaistulla käsialalla kirjoitettua tekstiä kovinkaan paljon.

Joskus mietin, että miten James Joyce jaksoi kirjoittaa ilman MacBookkia. Ja jos James Joyce olisi kirjoittanut nykypäivänä kirjansa MacBookilla niin olisiko niitä kukaan julkaissut, koska nykyään on tarjolla niin paljon kaikkea muutakin kahjoa, eriskummallista ja tekotaiteellista viritelmää, että eivät hänen teoksensa erottuisi mitenkään tästä uniikkiuden kohinasta mikä vallitsee.

Ja ei tämä ole kritiikkiä James Joycea kohtaan. Päinvastoin, tämä on vilpitöntä ihailua, mahtava ilmiö ja massiivisuudessaan kadehdittavaa. Ja Joycen tapa käyttää sanoja ja vielä eri sanoja on kaikessa määrässään jotenkin ihanan Crov Macasialaista.

Ja sitten juonenkäänne: aluksi vaikutti siltä, että tämä teksti kertoo kirjoittamisesta - mikä olisi lähtökohtaisesti todella tylsää ja mielikuvituksetonta. Ajattele nyt, joku kirjoittaa kirjoittamisesta. Ei, tämä teksti kertoo siitä, että joku kirjoittaa siitä, kun joku kirjoittaa kirjoittamisesta. Kiusaus on valtava mennä vieläkin syvemmälle ja kirjoittaa siitä, kun kirjoittaa siitä, kun joku kirjoittaa kirjoittamisesta - mutta niin ei tapahdu vaan nurkan takana on odottamassa vielä yksi juonenkäänne - tämä voittaa minkä tahansa saippuaoopperan näillä yllätyksillä.

Sillä ihan oikeasti tämä kertoo siitä, että tämä t e k s t i on sävellys. Aivan oikein. Tämä on sävellys eikä teksti alkuunkaan. Tässä vain on hieman kryptattu ja korvattu perinteinen tapa ilmaista nuotit uudella tavalla, hieman leikitelty tavuilla, jotka edustavat tiettyjä sointuja ja samalla pidetty huoli, että sisennys antaa osviitan oikeasta temmosta.

Vielä kun joku kirjoittaisi tälle kauniille aarialle oikein rivot sanat. 

Tämä sävellys siis haikailee, että joku kirjoittaisi tälle.

Parhaassa tapauksessa ne sanat kirjoitettaisiin väkisin sulkakynällä pergamentille noudattaen Aristoteleen runnomisoppia.

The touch of even a feather can cause unbearable pain

Pikku flunssa, Sami on yskinyt 30 vuotta. Sillä on vatsavaivoja, pikku juttu, paranee itsestään. Mutta ei parane, Sami on nyt 18 kuukautta maannut lattialla kippurassa eikä ole voinut kävellä askeltakaan tuona aikana. Jotkut rakkulat kainaloissa ovat alkaneet märkimään ja kutina on sietämätöntä. Ihon alla tuntuu kävelevän tulimuurahaisia, mutta Sami ei valita. 

Samille on annettu aikaa parantua, Samille on kerrottu, että jos hän ei viikonlopun jälkeen ilmesty töihin niin tulee kirjallinen varoitus ja se olisi Samille kolmas ja samalla viimeinen. Mutta Sami ei selittele, hän tsemppaa. Hän ei itke, mutta ei hän pure hammastakaan, sillä aika tarkkaan kuusi viikkoa sitten hänen suustaan tippui viimeinen hammas ja se tippui suoraan alusastiaan eikä kukaan ole viitsinyt noukkia sitä sieltä pois. 

Ei tarvitse ajaa partaa, ei tarvitse mennä parturiin. Ei ihmisen, jolla ei ole enää ihokarvoja tarvitse sellaisia miettiä. Eikä Sami uhraa ajatustakaan tällaiselle. Sami ei uhraa ajatuksia millekään, hänen aivonsa ovat sulaneet ja valuneet ulos vasemmasta, hänen ainoasta jäljellä olevasta korvastaan.

Ovikello soi ja siellä on kaksi Jehovan todistaa tulossa kylään. Kerran viikossa he käyvät ja rukoilevat Samin puolesta. Sami ei pysty rukoilemaan, nivelrikko sormissa on tehnyt mahdottomaksi rukoilun. 

"Onko sinun nälkä?" kysyi toinen Jehovan todistajista, mutta Sami, joka oli aikoja sitten niellyt oman kielensä pysyi vaiti. Jehovan todistaja yritti katsoa Samia silmiin ja kommunikoida katseen avulla, mutta noihin silmämuniin, jotka olivat aikoja sitten kuivuneet päähän olivat kärpäset jo ehtineet tekemään pesänsä.

En tiedä sitten, mutta musta tuntuu, että Samilla ei ollut sitä voittajan asennetta, jota nykypäivänä pärjäämiseen tarvitaan.

 

"pathetic never-been - part 2"

Eikä niillä oikeasti olisi pitänyt olla susta mitään otetta. Mutta koska sä olit hyvä ihminen, sellaisella harvinaisella tavalla, että ihan oikeasti lähes poikkeuksetta jokainen piti susta, vaikka olit vaan ihan oma itses. Tai ehkä just siks.  

Mutta ne paskiaiset käytti hyväks sun hyvää sydäntä ja vilpitöntä uskoa ihmiskuntaan. Ja mikä sussa oli parasta, että vaikka sä olit niin kiltti niin sä et ollut yhtään hölmö. Ei, vaan päinvastoin sä olit terävä kuin mikä. Sua ei narutettu, etkä sä uskonut mihinkään keijuihin - vaikka olit itse melkein sellainen. 

Mulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää kuin sä eikä tietenkään tule olemaan. Ja siksi mä aion kostaa niille. En tiedä vielä miten, ne on ammattilaisia ja mä olen ihan vaan tavallinen tyyppi. 

Ja tää kaikki saa ajattelemaan, että kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Ja kuinka järjettömän suurta roolia sattuma näyttelee meidän elämässä. Miten sä olisit voinut välttää kohtalos, et varmaan mitenkään. Sä taisit olla liian hyvä tähän maailmaan.

Silti jossittelen. Jos et olis mennyt niihin juhliin silloin kerran. Tai jos olisit siellä kieltäytynyt kohteliaasti, kun sulle ehdotettiin kuvauksia. Tai jos siellä olis ollu joku muu, johon ne ois iskeny silmänsä sun sijaan. 

Mutta eihän sellaista tyyppiä ole olemassakaan. Sä aina valaisit koko huoneen, kun saavuit paikalle. Etkä sä edes yrittänyt tehdä sitä, susta vaan säteili sellainen aura. Sun silmissä oli samaan aikaan hymy ja suru. Sun katse vakuutti ihmiset ennen kuin sä edes avasit suutas. 

Mun onni oli se, että me oltiin satuttu asumaan aina samalla kadulla. Oltiin leikitty jo kai kaksvuotiaana ekan kerran tarhassa ja eletty jotenkin samalla sivulla historian kirjoissa aina. Muistan kun puolustin sua joskus 8 vuotiaana siltä kadun päässä asuneen hullun ukon koiralta, kun se oli päässy vapaaks. Ja kun mä näin jonkun vanhan valokuvan siitä koirasta muutama viikko sitten niin mua nauratti, kun ei se ollut yhtään niin iso koira, kuin se oli ollut mun muistoissa.

Sacrament of hidden nuance

Kaikesta rakkaudesta näkyvää on vain 15,5 %:a - loppu 84,5 %:a on pimeää rakkautta. Sitä ei voi havaita mittalaitteilla, koska se ei reagoi näkyvästi minkään ulkoisen tai sisäisen ärsykkeen kanssa. Jokaista julkista hellyyden osoitusta kohden jää tapahtumatta viidestä kuuteen herkkää kosketusta, hipaisua sormen päällä tai suudelmaa niskataipeeseen. Tutkijat ja runoilijat ovat yrittäneet selvittää miksi maailmankaikkeudessa on niin paljon mittaamatonta rakkautta, mutta vielä ei ole onnistuttu luomaan kaiken selvittävää yhtä teoriaa tälle. Vahvoja hypoteeseja sen suhteen, että ihmiset pelkäävät satuttavansa itseään, jos näyttäisivät tunteensa avoimesti on esitetty, mutta tätä ei ole pystytty aukottomasti todistamaan suurilla massoilla. Myös yksilöiden aivokemiat heittelehtivät eri vuosien ja kuukausien - miksei päivienkin aikana, jolloin näkyvänkin rakkauden määrä vaihtelee ja tämä viittaa siihen, että pimeän rakkauden määräkään ei olisi vakio. 

Joka tapauksessa yleinen suhdeteoria, sekä jo aiemmin esitetty suppea suhdeteoria tukevat pimeän rakkauden olemassaoloa.Yhtä mieltä ollaan siitä, että näkyvä rakkaus on kaikille meille asiana arvokas ja pimeä rakkaus irvokas.

Suomalaista historiaa

Perehdyin (pintapuolisesti) Nurmeksen historiaan, erityisesti sanontoihin ja uskomuksiin. Pidän siitä kuinka suomalaisessa kulttuurissa on paljon värikkäitä lauseita, joista osa elää edelleen nykypäivänä. 

Esimerkiksi: Ei suuret sanat suuta halkaise

Tuon kaikki ovat kuulleet ja varmaan aika moni sen voisi edelleen katsoa paikkaansa pitäväksi. Sinänsä vastaan tuli paljon muinaisia lentäviä lauseita, joissa ei ole tolkkua.

Esimerkiksi: Täys kuin Turusen pyssy

Ja mitähän helvettiä tuollakin haetaan. Pyssy on maailman huonoin esine tavaroiden säilyttämiseen. Laittais pyssyn sijaan tavarat koivutuohesta tehtyyn vasuun niin niitä ois helpompi jatkossa käyttää. Vai tarkoitetaanko tuolla jotakin henkisempää? Onko Turusen pyssy täynnä tappoasennetta ja tässä mennään läpi vaikka harmaan kiven mentaliteettia?

Omat suosikit löytyivät kuitenkin vanhanaikaisista parannuskeinoista. Keinoina käytettiin entisaikaan erilaisia apuvälineitä ja lääkkeitä. Parantamisessa noudatettiin similia similibus-lakia eli samanlaista samanlaiselle. 

Esimerkkejä:

• Lasten pistävään korvaan pantiin pissaa
• Haavoihin pantiin heti ensiavuksi pissaa, lisäksi vielä piharatamon lehti
• Palovammaan saatettiin ensiavuksi panna lehmänlantaa
• Kipeään kaulaan pantiin pissakääre tai likainen sukka
• Jos silmään meni roska, niin yläluomi käännettiin ylöspäin kaksinkerroin. Sen jälkeen avustaja nuolaisi sen pois
• Hammassärkyyn auttoi lehmänlantakääre, joka lämpimänä pantiin poskelle
• Tulehtunutta paikkaa saatettiin hautoa myös sian kakalla
• Kun lapset kesäisin olivat enimmäkseen paljain jaloin, heille tuli joskus "variksen varpaat". Ne saatiin pois voitelemalla jalkoja pissallä
• Ampiaisen pistosta hoidettiin pissalla
• Rakkotulehdus hoidettiin siten, että omaa pissaa keitettiin ja sitä juotiin
• Pykivä kantapää parannettiin korvasta otetulla keltaisella vahalla
• Herpes ja syylät lähtevät, kun aamulla niitä voidellaan yösyljellä
• Palovammalle pannaan omaa pissakääre
• Pissalla hoidettiin myös ruusua

En osaa kuvitella miltä ennen vanhaan tuvissa tuoksui, mutta veikkaan, että se ei ollut vieno laventelin aromi mikä ilmoilla leijaili. Ja aluksi minua nauratti, kun lähes kaikkiin vaivoihin paikallinen puoskari suositteli pissaa/kakkaa/korvavaikkua/sylkeä lääkkeeksi, mutta sitten mietin nykyistä terveydenhuollon tilaa ja minua ei naurattanut enää.

Lopuksi vielä vanha sääennustus, en tajua sitä, musta tässä ei ole mitään järkeä: 'Mikosta päre pihtiin, tutti rukkiin, kaali kuppiin, akat pirttiin ja nauriit kuoppaan'.

En tiedä toimiiko maailma nykyään, onko ihmiskunnalla toivoa, mutta ennen ei ollut paremmin.

P.S. Toisen ylioppilaslakkia ei pidä mennä nuoren panemaan päähänsä, sillä muuten ei tule koskaan ylioppilasta

 

Honeymoon at 'Torture & Seduction Island'

 Se oli kovin alkeellinen radioasema. Hoiti kyllä hommansa, vaikka kaikki laitteet ja kalut oli enemmän tai vähemmän kierrätyskamaa. Osa oli niin rikki, että niiden korjaamiseen kului enemmän aikaa kuin niiden toiminnassa olemiseen, mutta ei se haitannut. Kaikki tämä teki radioasemasta vain rosoisemman ja jollakin tavalla jopa sympaattisemman. 

Henkilökunta, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua oli myös oma lukunsa. Kaikki, heitä oli yhteensä kahdeksan olivat jokainen hieman erikoisia ja jokainen heistä vielä omalla persoonallisella tavallaan. Melkein tuntui, että se oli itsetarkoituksellista, mutta toisaalta kukaan heistä ei varsinaisesti kilpaillut kenenkään huomiosta tai verrannut itseään muihin.

Tupakansavu, soulmusiikki ja himmeät valot loivat radioasemalle miellyttävän tunnelman. Vinyylin rahina ja samettihousujen kahina. Kahvikoneen pulputus, sälekaihtimien tekemät varjot seinillä ja pehmeä matto jalkojen alla. Joku nukkui sohvalla, vaikka lähetys oli käynnissä. 

Tiskijukka kertoo matalalla äänellä, että seuraavaksi lähtee soimaan The O'Jays ja Love Train. Tuottaja tanssi käytävällä matkallaan postihuoneeseen. Siivouskomerossa oli moppi kuivumassa ämpärissä, nähtävästi joku siivosi täällä joskus, kukaan ei tosin osaisi kertoa, että milloin viimeksi. Samassa siivouskomerossa oli takaseinän jalkalista hieman irrallaan, tällä radioasemalla se ei ollut mitenkään ihmeellistä. Tuntuu, että täällä lähes kaikki repsotti ja oli hieman irrallaan ja koko homma pysyi pystyssä lähinnä hyvän fiiliksen ansiosta.

Mutta tuon siivouskomeron jalkalistan takana oli seinään koverrettu syvennys. Ja se oli ihan hyvä piilo, tosin kyllä kokenut poliisi osaisi katsoa sieltä aika äkkiä, jos paikalle tulisi nuuskimaan. Mutta toistaiseksi kukaan ei ollut tullut nuuskimaan. Ja hyvä niin. Sillä tuolla listan takana piilossa oli tiukasti pakattuna muovikelmussa 2 kiloa lähes puhdasta kokaiinia. 

Eikä se ollut unohtunut sinne. 

Ja sitä tultaisiin pian hakemaan.

Mutta ei hyvillä aikeilla eikä kauniilla sanoilla

Sitä tultaisiin hakemaan hiljaisten pienikaliiberisten aseiden kera.

Eikä hakukeikalla olevat herrat olleet varsinaisesti soulmusiikin ystäviä.

Intentions full of pride

6670903752021072936960

Noin monta erilaista yhdistelmää/vaihtoehtoa on perinteisessä sudoku-ristikossa. Internetistä saa tulostettua tyhjän sudoku-ruudukon ja sitten voi alkaa itse suunnittelemaan mieleistä ratkaisuvaihtoehtoa. Minäkin tulostin yhden sellaisen ruudukon.

Jätin sen myös tyhjäksi.

Minusta se oli kauniimpi niin. 

Paljon kauniimpi kuin ne mitkä on täytetty numeroilla 1-9. Ahtaat säännöt tekevät pelistä hyvin tylsän. Se on vain sellaista matemaattistamasturbaatiota. Tyhjä ruudukko on kaikessa autiudessaan kaunis, puhdas geometrinen taideteos. Ihmisen ongelma on se, että kaikki ruudut pitää täyttää, pitää olla säännöt, pitää olla lokerot joka asialle. Pitää olla logiikka ja sitä pitää kunnioittaa loppuun asti.

Halutessani voisin suunnitella sovelluksen, joka tunnistaa minkä tahansa sudokun ja sitten sovellus antaa ratkaisun - oikean - alle sekunnissa. Se olisi mielekästä. Miksi sotia kepillä ja kivellä, kun voi ampua raketilla?

Sudokussa ei pitäisi olla numeroita, joita täytetään sääntöjen puitteissa ruutuihin. Pitäisi olla sellainen sudoku, jossa numeroiden sijaan ruutuihin ahdettaisiin ihmisiä. Olisi säännöt mitkä estäisivät tiettyjen ihmisten vierekkäin olemisen. Olisi sääntö, jossa sanotaan mikä ihminen voi olla minkä päällä tai alla. 

Kaikkein keskeisimpään ruutuun kuuluisi tulla mies. 

Muiden ympäröimä ja pönkittämänä. Siinä hän olisi ja sieltä hän huutaisi. Ja aikojen kuluessa muut ympärillä alkaisivat huutamaan hänelle. Siinä hän pysyisi niin kauan kunnes joku hänet siitä työntäisi väkisin syrjään. Ja sitten saman kuvio toistuisi uudestaan, mutta huutojen kohde olisi nyt joku toinen, joku muu.

Jumalan olisi pitänyt jättää myös ihmissudokuruudukko tyhjäksi.

Ha hah, olipa hauskasti kirjoitettu.

Lähden sienimetsään nyt.

Menen yksin, en ota naapurin herraa, herra Jokista mukaan. En, vaikka hauskaa seuraa hän onkin. Viimeksi meillä meinasi mennä koko retki pilalle, kun vaan naurettiin ja juoruttiin niin paljon. Ja olihan se noloa, kun lähdettiin tuosta yhtä matkaa ja heti kun päästiin porttikongista pihalle niin Jokiselta tippui reppu kadulle. No se ei ollut Jokisen vika, ei alkuunkaan vaan repussa oli valmistusvika, siitä repesi ompeleet ja se on nykyaikaa, ei enää tehdä kestäviä tuotteita. No pahinta ei ollut repun hajoaminen, uusiahan saa aina tilattu halvalla Kiinasta, mutta se mikä otti pannuun kuin sukupuolitauti rekkamiehen meisseliin oli se kun Jokisen meille tekemät retkiruoat tippuivat kadulle. Ja se kävi nopeasti, putoamisnopeus oli juuri sellainen kuin näissä olosuhteissa maapallolla tällaisen gravitaation aiheuttama kiihtyvyys saa aikaan. No eihän tietenkään tuollaisella matkalla vielä saavuteta rajanopeutta, ei matka selästä katuun ole tarpeeksi pitkä, mutta sukkelaan se silti kävi. Ja se mikä tässä jäi hampaan koloon, mitään ruokaahaan ei siis jäänyt hampaan koloon, kun ne tuossa kadulla nyt olivat odottamassa lokkien hyökkäystä apajille vaan se mikä jäi kaivelemaan oli se, että Jokisen tekemät retkiruoat eli tavallisemmin sanottuna eväät levisivät kadulle kuin Jokisen eväät.

Helvetti soikoon, että olipa hauskasti kirjoitettu tuokin.

Olen sienimetsässä nyt.

Followers profile

Joskus kohtalo vaan päättää toisin. Jotkut meistä ovat hyväsydämisiä, kilttejä ja silti älykkäitä, vähään tyytyväisiä eli kaikin puolin mitä ihanimpia ihmisiä, mutta silti kohtalolla on toisenlaisia suunnitelmia. Ehkä tuollaisella ihmisellä on ystävä, jota pitää auttaa ja se vaatii hieman joustoa moraalin kanssa, ehkä tällainen ihminen tulee petetyksi oman läheisen toimesta ja se suistaa tuomittaviin tekoihin päähenkilömme tällä kertaa.  

Tarinan opetus on se, että joskus on pakko tehdä väärin. Joskus tulee rikottua jotain sääntöä tai peräti lakia, koska ei ole vaihtoehtoa, kohtalo ei anna valita toisin. 

Ja on helppo tuomita, että aina voi valita. Ja näinhän se todella on. Aina voi valita tekeekö oikein vain väärin. Aina voi valita moraalisesti oikean vaihtoehdon ja tehdä asiat niin kuin ne kuuluu tehdä. Mutta vain jos kohtalo antaa siihen mahdollisuuden. Kaikilla kohtalo ei ole sellainen. Kaikilla ei edes ole kohtaloa. On ihmisiä, joilla on täysin vapaa tahto ja sydän paikallaan ja heidän on helppo kulkea päivästä toiseen kirkkaan sädekehänsä alla, mutta näin ei ole kaikilla. 

Joillakin on kohtalo. Ja osalla näistä se on vielä epäreilu. Meidän on vaikea ymmärtää sellaista ihmistä, jos itse emme ole sellainen. Meidän on helppo ymmärtää samanlaisia yksilöitä, samoista lähtökohdista olevia tai samoihin olosuhteisiin päätyneitä. 

Pahimmassa tapauksessa koko sana 'kohtalo' on väärä. Meillä on hatara käsitys jostain ja kutsumme sitä kohtaloksi. Vaikka luultavaa on, että kyse on jostain muusta, jostain monimutkaisemmasta. Mutta mennään tällä ja tuomitaan kaikki, joita emme ymmärrä.

Portis

Mutta missä on kaikki hauskuus? Vai onko taas luvassa jotain mystistä vuodatusta, ihmeellistä sielun silppuamista, jossakin kyynelten ja veren muodostamassa cocktailissa? Ja tarjoillaanko se grogilasista jäämurskan kera? Onko siinä pieni paperinen koristesateenvarjo, ehkä violetti, edustaahan se värinä voimaa ja mystiikkaa? Ja kuka hullu tekisi cocktailin grogilasiin - eikö olisi jo aika tehdä se Laliquen kristallilaseihin? (huom, eivät kestä koneessa pesua eli sisäkön täytyy käsin pestä nuo).

Mutta missä vitsit ja riemastuttavat käänteet? Edes pieni sanaleikki silloin tällöin piristämään tätä olemassaolon tuskaa. Ei, ei ole luvassa komiikkaa. Komiikka on kuollut, sirkuspellet on vapautettu ja klovni ei pidättele enää kyyneliään, koska sai avun verkossa suoritettavasta lyhytterapiasta. Kaupan päälle tuli hirttoköysi, oli kuulemma ratkaisukeskeistä tämä terapia ja tarjolla oli kaupan päälle lopullinen ratkaisu. Vai johtuuko vitsien puute siitä, että viha hävisi, se lakkasi virtaamasta ja varmaan jähmettyi kuin proppu nieluun. Ja miten viha liittyy vitseihin...? No koska huumorissa on kyse pilkasta ja vahingoniloisesta naurusta, kohdataan vaikka kuolema mustan huumorin varjolla ja ei oteta mitään vakavasti vaan aina vaan pelleillään. Vitsi kohdistuu alentuvasti aina johonkin, toiseen ihmiseen, eläimeen/asiaan tai itseen. Jostakusta on tehtävä pelle, naurettava tapaus. Kerro vitsi missä ei ylenkatsota niin kerron, että kukaan ei myöskään naura. Vitsit on vihapuhetta. Ja nauru puhdistaa ilmaa, koska saadaan leikin varjolla nimi yhteiselle viholliselle. 

Vitsit on vakava paikka, ne ovat salakavalia, koska kukaan ei epäile niitä. Kukaan ei ajattele pahaa vitseistä vaan niihin luotetaan ja kuvitellaan naurun olevan sosiaalista liimaa, joka parantaa ryhmähenkeä. Mutta se ei ole totuus. 

-Vitsailiko Jeesus? 

-Niinpä. 

Fear of a equal planet

"-Kuvittelen ymmärtäväni miten iso avaruus on. Tajuan, etten voi oikein hahmottaa edes tämän kaupunkini mittasuhteita. Tiedän miten pitkälle voin kävellä täällä, mutta en tiedä miten kaukana Voyager 1 luotain on avaruudessa. Tunnen ne ihmiset ketkä ovat lähelläni, mutta tunnenko mitään ketään kohtaan. Näen tähtiä taivaalla, useita - varmaan satoja, jos on pilvetön yö, mutta en näe ystäviäni juuri koskaan. En enää kuule radion taustakohinaa, niin tottunut siihen olen, mutten myöskään kuule enää kutsuasi. 

"Ota pilleri, unohdat kaiken." sanottiin ja toivottiin, että tekisin niin.

"Mene lääkärille ja saat diagnoosin." pyydettiin ja suorastaan aneltiin, että tottelisin.

Mutta ei ongelma ollut siinä, etten ollut terve. En tosin ollut sairaskaan. Ongelma oli siinä, että jossain vaiheessa - en hyväjumala muista milloin - Jägermeister alkoi maistumaan Coca Colalle ja aurinkoisina syyspäivinä sitä kuluikin samalla mitalla. Eikä humalassa ollut mitään vikaa, ei todellakaan, kukaan ei kärsinyt, päinvastoin kaikki sujui paremmin. Sain kirjoitettua tekstiä, sain puhuttua tunteista, niistäkin joista olin vaiennut vuosikymmeniä, sain takaisin itseluottamukseni ja niin blaa blaa blaa edelleen.

Helppoa se ei ollut. Vaikeus tuli siitä, että en ollut elänyt tätä kaikkea aiemmin vaan kokeilin tätä kaikkea ensimmäistä kertaa. Antakaa minun yrittää uudelleen ikävuodet 15-20 tai 20-30 tai 30-40 tai ihan mitkä vaan ja niin edelleen. Lupaan, että tällä kertaa osaan paremmin. Lupaan, etten arkaile, kun on paikka iskeä ja lupaan, että olen nöyrempi, kun kohtaan uusia ihmisiä, lupaan etten ylenkatso heikkoja, lupaan, että autan ja olen läsnä ystävilleni, lupaan, etten tartu pulloon.

-Kippis, vitun runkku!" [tässä kohtaa tarinan sankari, vai pitäisikö sanoa antisankari iskee nyrkillä peilin rikki. Hän on seissyt sen edessä ties kuinka kauan ja potenut massiivista itsesäälin värittämää masennuskohtausta. Toipuuko hän? Se jää nähtäväksi, mutta en löisi vetoa, niin sekaisin on tuo teräsmies]

**kamera panoroi hitaasti vasemmalle kohti avointa ovea ja siellä näkyy lattialla itkevä puoliso, laaja kuva ja himmennyksen kautta siirtymä seuraavaan (juoppohulluus)kohtaukseen.

Calling Officer Andy Renko

 Jos mä olisin yhtä hyvä rakastamaan kuin olen nostamaan painoja niin Eros jumalaa ei tuntisi kukaan. Jos mä osaisin päästää irti menneestä yhtä hyvin kuin mä osaan irroittaa tangosta viimeisen noston jälkeen niin en tietäisi mitä haikailu on. Jos mä ponnistelisin parisuhteen eteen edes puoliksi niin paljon kuin ponnistelen jalkakyykyssä niin luulen, että ainakin yksi parisuhdeterapeutti saisi vapautettua kalenteristaan aikaa muille asiakkaille. Jos vetäisin puoleeni edes murto-osan siitä mitä vedän leukoja niin ehkä tämä railo meidän välissä pienenisi. Jos palautusjuoman voisi korvata hymyillä, urheiluteipin halauksilla ja venyttelyn kauniilla sanoilla niin tekisikö se minusta vahvemman.

Mutta en mä voi antaa aikaa rakkaudelle. Rakkaus on ikuista. Ja taas vastaavasti mitä enemmän aikaa kuluu niin heikommaksi ruumiini muuttuu. Yritän taistella aikaa vastaan. Yritän jarruttaa jotain mikä tulee kohti kuitenkin. Yritän nostaa rautaa, rakentaa siitä muurin minun ja ikääntymisen välille. Minun ruumiini ei ole ikuinen. Rakkaus on. Eikä rautakaan ole ikuista, se ruostuu, toki hitaammin kuin ruumiini. Mutta siksi siihen pitää tarttua nyt. Kun vielä voi. 

Kumpi tekee minusta vahvemman: rauta vai rakkaus?

L'histoire déchirante de Manon

Vesikirpulla voisi olla noin kevyt askel, ei ihmisellä. Mutta siinä se on, edessäni lavalla. Tuntuu, että aika hidastuu, luulen näkeväni pölyn leijailevan valokeilassa, kuvittelen tuntevani ihon lämmön vasten omaani. Sävel on tuttu, mutta silti se saa kyyneleet karkaamaan silmäkulmasta kuin kuulisin ensimmäistä kertaa tämän. 

Kolmas näytös lähenee loppuaan. Voi miksi tulin tänne, en halua, että tämä loppuu koskaan ja taas toisaalta, en kestä tätä loppua. 

Tällä kertaa jotain on toisin. En koe tätä katsomosta käsin vaan huomaan, että elän tätä oikeasti. Yritän vakuuttaa itselleni, että tämä ei voi olla totta. Nukunko? Olenko menettänyt järkeni välkkeen? 

Mutta ei mitään noin helppoa vaihtoehtoa ole tarjolla, ei tietenkään. Päinvastoin, kaikki menee mielipuolisemmaksi. Lattia hajoaa askeleiden alla. Niin kevyiden askeleiden ja niin monen vuoden harjoittelun jälkeen lattia vain antaa periksi. Kova puu onkin pehmennyt, kiiltävä ja kirkas lakka hioutunut pois. Tikkuja uppoaa jalkapohjiin ja onko niin, että tämä oli viimeinen tanssi. 

Voisinko pelastaa sinut nyt? Voisinko nousta tästä tuolilta ja ehtisinkö ottamaan kädestäsi kiinni ennen kuin tiput kellariin? Näen mielessäni kuinka kellarin kiviseiniä peittää sammal ja kuinka hämähäkit odottavat uutta saalista pimeyden suojissa. 

Mutta sinä et tipu. Sinä kohoat ilmaan. Nouset kuin lintu. Eikä tämä ole taikuutta. Sinun hyppysi vain luovat illuusion. Se on sama, vaikka maailma romahtaisi ympärilläsi niin sinä et lopeta. Sinä jatkat, koska et voi muuta, et osaa muuta. 

Enkä minä nouse tästä. En voi pelastaa, ei sellaista voi pelastaa, joka ei ole hädässä. En voi pelastaa, ei katsoja voi olla sankari.

Future deeply rooted in ancient folklore

Kuinka turhautuneita kummitukset mahtavatkaan olla? Missä välissä, millä kellon lyömällä he ehtisivät minua vainoamaan? Mistä löytyisi kauhu, jolla he voisivat henkeni salvata? En pöyhkeyttäni tätä kysy vaan siksi, että oma historiani kovertaa sieluni sisäpuolta ahnaammin kuin yksikään verenimijä. Ilkeät sanat kaikuvat korvissani kovempaa kuin ihmissuden huuto koskaan voisi. Niin hassua, niin ironista, että sana 'ihmissuden' on niin lähellä sanaa 'ihmissuhde' - enkä tiedä kumpi on hirveämpi, kumpi piinaa pahemmin, kumpi myrkyttää mielen ja tekee minusta pelkän onton yksilön, joka kannattelee ulkokuortaan kuin se olisi arvokas. 

Miksi mikään zombi haluaisi syödä aivojani, mieleni sopukat jo hapantuneet katkeruuden ja aikaansaamattomuuden alle. Ja miten surulliseksi tulisikaan riivaaja, joka haluaisi poistua sisältäni ennen kuin yksikään manaaja sitä pyytäisi, sillä miten rikkoa jotain, joka on jo rikki. Ja ennen kuin yksikään noita ehtii tekemään loitsujaan on pääni sisällä oleva ääni aloittanut oman vainonsa ja polttanut uskoni roviolla. Ja pelkään - minä todella pelkään, että vintiltä kuuluva kolina on vain tuulen aiheuttamaa eikä yksikään räyhähenki ole pitämässä täällä minulle seuraa, ei ole sellaista haamua, joka on tullut väärinymmärretyksi, että minä saisin kokeilla onneani sellaisen autuaaksi auttamisessa.  

Missä ovat avaruuden asukit, jotka veisivät minut pois täältä ufoillaan? 

Head of waste treatment plant

Hän pyysi minua katsomaan tanssiharjoituksiaan. Tai oikeastaan auttamaan eräässä pikku jutussa, halusi kuulla mielipiteeni yhden liikkeellisen muodon kohdalla. Vastasin tietenkin myöntyvästi ennen kuin hän oli edes ehtinyt kysymään loppuun kysymystään. Tätähän minä olin aina halunnut. Tai ei välttämättä juuri tätä, mutta ylipäätään saada huomiota häneltä. Eikä minulla edes ollut juuri sillä hetkellä parempaa tekemistä, oli jotain mitä piti saada hoidetuksi, mutta nuo muut voisivat odottaa huomiseen, ylihuomiseen, määrittelemättömään tulevaisuuteen tai ihan minne vain. Ja vaikka minulla oli kiire hänen studiolleen niin en pitänyt kiirettä. Tietenkin halusin päästä hänen luokseen mahdollisimman nopeasti, mutta matka oli lyhyt ja halusin nauttia jo tästä matkasta. En itse osaa tanssia, mutta kuvittelisin, että liikkumiseni näytti enemmän tanssilta kuin kävelyltä. Astelin rotvallin reunaan joka toisella askeleella ja liikuin rytmikkäästi kuin kuullen musiikkia. Muistutin varmasti jotain huvipuiston palkintonallea typerän hymyni kanssa, mutta se ei haitannut minua, en ajatellut mitä muut ajattelevat minusta, sillä en ajatellut muita. En rehellisesti sanottuna oikein edes huomannut muita ja huomasin sen siitä, että pari kertaa meinasin törmätä kadulla johonkin toiseen, johonkin joka ei ollut olemassa sillä hetkellä minun todellisuudessa. 

Hän tiesi, etten tiedä tanssista mitään. Hän tiesi, etten voisi antaa oikeasti järkevää näkemystä, en osaisi ehdottaa rakentavasti tanssin taiteen tunnusmerkkejä täyttävää palautetta, en pystyisi tunteideni takia edes olemaan muuta kuin kohtuuttoman subjektiivinen ja vilpittömän kiitollinen jokaisesta sulavasta liikkeestä, jotka saisin pian todistaa. Mutta hän tiesi myös sen, että olisin rehellinen. Hän tiesi, että reaktioni olisivat aitoja ja hurmioitumiseni se syy miksi taidetta tehdään.

Mutta emme olleetkaan kahden studiolla. Pettymykseni oli musertava, kun tajusin hänen puolisonsa olevan myös seuraamassa näitä tanssiharjoituksia.