Ihminen ei voi valehdella.
Mulla on tapa, jota jotkut kutsuu hupsuksi, mutta joka on musta mitä ihan näppärä. Väitän, että ihminen ei oikeestaan voi valehdella. Tietty kuka vaan voi sanoa asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Sitä voi sepittää, liioitella, peitellä ja kaunistella. Silti meidän käyttämä kieli vuotaa. Aina. Se paljastaa enemmän kuin puhuja haluais, ja varsinkin sen, mitä hän ei ole tarkoittanut kertoa.
Sanat on kuin taskulamppu pimeässä huoneessa. Ihminen luulee valaisevansa sillä tietyn nurkan, mutta koko ajan näkyy myös häntä itseään. Hänen asentonsa, rytminsä, tapansa pitää lamppua. Kun joku puhuu pahaa muista, en oikeastaan kuule mitään niistä “muista”. Kuulen hänen sisäisen monologinsa, sen tumman pyörteen, jossa hän elää. Ja jos joku elää jatkuvan epäluulon tai katkeruuden maisemassa, silloin ei ole erityisen järkevää jäädä sellasen lähelle ihmettelemään maisemia.
Ihmisellä on aina jonkinlainen suhde siihen, mitä hän sanoo. Siksi kieli on luotettavampi kuin puhuja, sanavalinnat itsessään paljastaa paljon. Tapa, jolla joku rakentaa lauseensa, kertoo joka kerta, millä taajuudella hänen mielensä värisee. Onko sävy levoton? Puolusteleva? Väkisin siloiteltu? Yltiökohtelias? Sieltä sen totuuden löytää, ei itse sisällöstä. Valehtelija puhuu yleensä liikaa ja liian varoen. Aidosti hyväntahtoinen ihminen taas ei edes yritä vakuuttaa. Hänen kielensä on rennompaa, vähemmän aseteltua, enemmän “täs mä oon”.
Tää ei tarkoita, että jokainen kaunisteltu lause olisi merkki petturista. On olemassa ujoutta, epävarmuutta, kohteliaisuutta ja kulttuurisia tapoja. Mutta jos ihmisen kielellinen käytös poikkeaa liian kauas siitä, mikä hänen tilanteessaan olisi luonnollista, siihen kannattaa pysähtyä. Epäluonnollisuus on aina tieto, vaikka ihminen itse ei sitä huomaa.
Me kaikki luulemme puhuvamme asioista ulkopuolellamme. Mutta oikeasti me puhumme itsestämme. Ihmisen sisäinen maailma vuotaa kieleen kuin muste paperiin. Ja jos opettelee lukemaan sitä mustetta, huomaa pian, ettei valehtelulla ole paljonkaan voimaa. Totuus on aina siinä, miten ihminen puhuu. Ei siinä, mitä hän yrittää sanoa. Jo Atomirotta lauloi tästä: "Jokainen puhuja ajaa omaa asiaansa".
