Jos kukaan ei ole täysin paha eikä kukaan täysin hyvä vaan me ihmiset ollaan sekä että. Ja joillekin me olemme kivoja ja joillekin toisille me olemme ilkeitä. Joillekin me kostamme omaa epävarmuutta ja toisia me imartelemme ihailun tai muun sentimentaalisen vastakaiun toivossa.
Mutta onko lakana valkoinen, jos siinä on mustia tahroja? Onko lasi ehjä, jos siinä on säröjä?
Onko mitään hyvää ihmistä olemassa?
Me aikuiset haluamme uskoa niin, me haluamme, että pahaa tekevät ovat myös pahoja ihmisiä. Ja me uskomme aina itse olevamme hyviä, ainakin pohjimmiltaan. Mutta me emme ole. Me olemme ahneita ja itsekkäitä, jossakin määrin aina. Mutta se ei ole se narratiivi, jota itsellemme kerromme. Me aikuiset olemme lopettaneet leikkimisen aikoja sitten, mutta satujen kertomista me emme lopeta koskaan. Pahinta on vain se, että uskomme itse ehdoitta nuo sadut.
Meidän viisautemme on meidän kirouksemme. Meidän heikkoutemme on sokeus omalle itsellemme. Me emme näe omia virheitämme oikein, usein emme näe ollenkaan virheitämme. Minulla on uutinen, kukaan ei voita tätä sotaa. Minulla on sisällä rauha sillä tiedän, että yksikään ei jää jälkeen. Minulla surua jaettavana, sillä osa menetyksistä koskee niitä, joita itsekin rakastan. Itselläni ei ole väliä, olen saanut jo kaiken, mutta olisin toivonut rakkailleni vielä jotakin, vielä parempaa ja vielä enemmän. Minun iloni on olla näkemässä tämä.
Eikä mitään jää jäljelle. Siinä kaikki.
Romahdus.
Ja lopulta kaikki räjähtää sisäänpäin (ts.imploosio).
᪙
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
XII NÄYTÖS
-Pitagore saapuu sukulaisten luo vaatimaan velkojen maksua-
