Three bridges

 Putosin kaivoon.

En pohjattomaan, vaikka aluksi niin luulin, mutta sitten tajusin, että luojan kiitos, minä putoan hyvin hitaasti. Niin hitaasti, että lopulta pohjalle päästyäni minua sattunut juuri lainkaan. Siellä oli hyvä miettiä asioita. Ylhäällä jossain näkyi pieni valoisa piste, joka oli oikeasti iso aukko maan pinnalla, mutta täällä syvällä se näytti enää pieneltä pisteeltä. 

Olin tuhlannut elämäni. Olin tuhlannut sen tekemällä kaikkea kivaa. Olin juhlinut, juopunut halvasta punaviinistä ja sotkeentunut epätoivoisiin, hulluihin ihmisiin vain siksi, koska olin ollut niin kovin yksinäinen. Olin suotta vihainen kaikille niille, jotka olin päästänyt lähelleni, ei se ollut heidän syynsä, että he olivat mielenvikaisia. Ongelma oli siinä, että koska olin itse jumissa kuin hiekkaan hukutettu kello, eivät rattaat laukanneet eikä koneisto pysynyt ajassa. Jäin jälkeen kaikesta, kaikkialla ja kaikille. Enkä voinut olla vihainen niillekään, jotka eivät lähelläni pysyneet, edes pientä hetkeä, miten kukaan terve olisi voinut viihtyä henkisesti ruostuvan aikaraudan otteessa. 

Joten tässä sitä oltiin. Juhlat oli juhlittu ja vielä jäljellä olevat vieraat oli syytä potkia pihalle. Helvetti sentään, oli parempi vain napata takki naulakosta, olla katsomatta peiliin ja lähteä itsekin. Eikä kaduttanut, ei rikki menneet astiat eikä mikään mitä nousuhumalan aikana tapahtui, ei edes itse nousuhumala harmittanut. Tekisin luultavasti kaiken uudestaan. Tekisin varmasti. Tekisin isommin, röyhkeämmin ja useammin. 

Jos mahdollista.

Mutta nyt oltiin tässä. Kaivon pohjalla. Loputon janoni oli vaihtunut kuivuneeseen kaivoon. Täällä oli hyvä miettiä. Miten täältä pääsisi pois. Ja kannattaisiko täältä edes yrittää pois. Olisiko sittenkin parempi, että sitä vain häviäisi kuvasta, kuin näytelmästä sivuhahmo, jota ei enää viimeisessä kohtauksessa edes kaivata. 

Ja kaivon pohja on kova. Se on täynnä kuivuneita, katkenneita luita. Kaikkien niiden kallot nyt murskana allani, jotka ennen minua tänne putosivat ja tänne jäivät asioita miettimään. Eikä tarvi olla kummoinenkaan ennustaja, että tietää miten tässä tulee käymään.

Ei kannata katsoa kaivoon, voit nähdä siellä itsesi.

Extend over

Ihmiset uskovat yliluonnolliseen, eivät kaikki, mutta aika moni. Ja se on vähän harmi, koska riittäisi aika pitkälle, että ihmiset uskoisivat edes tähän todellisuuteen. Tai, että edes joku uskoisi tähän. Mutta en tiedä ketään, en edes etäisesti joka olisi vihkiytynyt uskomaan tätä mikä oikeasti on. En minäkään usko tähän, olen aivan kuten muutkin, olen luonut oman arkeni ja arvottanut ne asiat ihan itse mitkä minusta ovat muka tärkeitä. 

Ihmiset uskovat mieluummin itseensä kuin todellisuuteen. Mutta kuka minä olen edes sanomaan, että pitäisi uskoa tähän, kun en siihen kykene itsekään. Ehkä juuri siksi. Ehkä juuri rikollinen tietää parhaiten rikoksista, ehkä kokki siitä mikä saa sopan maistumaan ja ehkä juuri siksi minä - ihminen - olen paras sanomaan, että me uskomme mieluummin kaikkea muuta kuin todellisuutta. 

Jotkut tähyilevät taivaalle ja etsivät sieltä vastauksia. Olisipa UFO, jonka kyytiin pääsisi tai vastaisipa jumala kerrankin ihan kovalla äänellä tai löytyisipä vieraalta planeetalta elämää, joka kaiken sitten selittäisi. Tulisipa se vastaus muualta kuin juuri tästä missä nyt olemme. Halumme löytää vastauksia on niin suuri, että unohdamme etsivämme niitä lähinnä hauraan egomme takia. Kaipaamme todisteita sille, että muidenkin olisi syytä uskoa juuri niin kuin itsekin uskomme.