Venäläiset botit lukivat kaiken läpi moneen otteeseen.
Ja löysivätkö he mitään?
Löysivätkö he kryptisen koodin, jolla ohjeita välitettiin vallankumouksellisille?
Oliko riveillä tai rivien välissä jotakin millä sai toksisen feministisyyden laimenemaan?
Vastaus on, että eivät.
Ne eivät löytäneet mitään.
Eivät, koska ei lukko tiedä olevansa lukossa.
Se ei tiedä olevansa niin pahassa lukossa, että mikään avain ei sitä aukeamaan.
Se on ruostunut ja rikkoontunut lukko, joka ei enää aukea.
Mutta me emme jää suremaan näitä.
Me menemme eteenpäin. Me kehitymme ja meistä tulee vahvempia.
Meistä ei välttämättä tule ehyempiä, koska niin moni osuma on jättänyt meihin jäljen, että välttämättä kaikki ei vain enää korjaannu ennalleen.
Eikä toki olekaan tarkoitus. Ei ole tarkoitus olla sellainen kuin oli joskus.
On tarkoitus olla parempi, vaikka mittaria sellaiselle ei voi luoda.
On tarkoitus oivaltaa jotain mitä ei olisi voinut oivaltaa aiemmin.
On tarkoitus kehittyä.
Se on toipumista.
Se on hyväksymistä.
Se on sokeaa uskoa.
Se on ymmärrystä, joka avaa silmät.
Lukko ei tiedä olevansa lukko.
Lukko ei tiedä estävänsä jonkun aukeamista.
Lukko ei tiedä olevansa vain ja ainoastaan tiellä, esteenä ja pysäyttämässä jotain minkä pitäisi tapahtua.
Lukko on teissä sisällä. Ja te muistutatte päivä päivältä enemmän lukkoa.
Sisältä ruostunutta, epäkelpoa ja ei-toivottua vaikutusta säteilemässä ympärilleen.
Lukko aukeaa tai lukko murskataan.
Lukko toimii ja antautuu avaimelle tai lukko tuhotaan.
Lukko ei pidättele tai lukko korvataan toisella.
Lukon tarkoitus ei ole pidätellä meitä.
Lukon tehtävä on pitää tyhmät ja laiskat ja yksinkertaiset loitolla.
Me olemme lukossa.
Mutta me emme ole lukko.
