Se oli sekarotuinen koira oikeasti, mutta se näytti ihan Suomen
pystykorvalta.
Karkasi aina kun mahdollista ja haukkui minkä jaksoi. Se oli
meillä ihan pennusta saakka ja olin itsekin lapsi kun se meille tuli. Vuodet
vieri ja jossain vaiheessa teini-ikääni siitä luovuttiin.
En tiedä miksi. Kai
se syy silloin kerrottiin, mutta en muista sitä enää. Eikä enää ole ketään
keltä kysyäkään. Mä kaipaan sitä koiraa. Sillä oli mun mielestä hyvä
huumorintaju. Se velmuili ja tykkäs leikkiä ja sen sai helposti villiintymään. Mutta
kiltti se oli, vaikka sitä ei juurikaan kasvatettu.
Mä en tiedä miksi mä kaipaan sitä nyt.
Mulla meni varmaan vuosikausia,
etten edes muistanut koko eläintä.
Luulen, että se on yksi niistä asioista mitä mä en vaan ole käsitellyt. Mä
luulen, etten ole käsitellyt mitään asioita elämäni aikana. Joskus kun pidättelen
itkua niin mulla tulee siitä pää kipeäksi. Enkä mä tätä ’asioiden
käsittelemättömyyttä’ ole tajunnut kuin vasta ihan hiljan. Yks ilta kun mä
lähdin keikalta kotiin, kävelin nopeasti autoon ja purskahdin itkuun saman
tien. Ja se keikka meni hyvin, tosi hyvin itse asiassa. Sitten mä ajelin kehä
ykköstä välillä ulvoen ja välillä kyyneleitä niellen. Jossain kohtaa siinä
ajaessani ja lohduttomasti vollottaessani mä ylitin Hämeenlinnan väylän.
Sen
saman väylän, jonka jatkeeksi rakennettiin kolmostie – virallisesti Valtatie 3.
Se oli iso juttu silloin 90-luvulla. Muistan kuinka koulussa meidän piti
kirjoittaa siitä, että mitä kolmostie tuo tullessaan. En muista mitä kirjoitin,
varmaankin, että paljon erilaisia autoja.
Toi tie on kuitenkin oikeasti
osasyyllinen siihen miks mä oon täällä. Se lyhensi matka-aikaa meiltä
kaupunkiin. Ja vaikka fyysisesti etäisyys pysyi samana niin silti kaupunki
olikin yhtäkkiä lähempänä. Enkä mä ole ainoa kenet se tänne toi.
Paljon mun
ystäviä, nykyään kai entisiä ystäviä on myös täällä. Me ollaan kolmostien
lapsia, valuttu sitä pitkin maalta kaupunkiin. Ja vaikka luultiin kokonaisina
tulleemme tänne niin silti meistä jotain jäi vanhoille seuduille. Ja se tyhjiö
mikä sisimpään syntyi niin nopeasti me täytettiin se uusilla asioilla mitä
opittiin. Me opittiin syömään sushia, me löydettiin itsemme juomasta viiniä
Flow:ssa, me suosittiin lähiruokaa kaupassa, vaikka vielä 90-luvulla se oli
ihan itsestäänselvyys meille. Nykyään meille on itsestäänselvyys juosta
metroon.
Nykyään meillä on mielipide muuttuneista ratikkalinjoista. Meiltä on
hukkunut puheesta murre ja tilalle on tullu satunnaiset slangisanat. Meillä on jo
omia lapsia ja ne ei osaa käyttää kirvestä eikä varmaan ikinä opikaan. Mutta ne
osaa avata Ipadin ja hakea Netflixistä itse lempiohjelmansa, vaikka ne ei oo
vielä edes koulussa.
Niillä on päiväkodissa digitaalinen portfolio, kun mulla
oli aikoinaan seurakunnan päiväkerhossa kirpputorilta ostettu paita. Ne on
käyny ulkomailla ennenku ne oppi uimaan ja ne on maistanu useammin tsatsikia kuin mämmiä.
