ad extremum

Viikko on takanapäin ja ihan loppumaisillaan. Onneksi, koska omat voimatkin on lopussa. Jotenkin tuntuu tämä kaikki sellaiselta loppumattomalta uurastamasilta, sellainen loputon suo jota tarvon kai aikojen loppuun asti. Lopulta sen ymmärrän, että jokaisessa lopussa piilee uuden alku, siemen jollekin uudelle. Siihen pitää vain luottaa, vaikka usko meinaa joskus loppua vahvimmaltakin meistä. Noh, loppu hyvin, kaikki hyvin. Ei tässä ole mitään syytä ottaa vielä lopputiliä, ei tätä elämää voi ottaa liian kevyesti ja elää koko ajan niin kuin olisi lopun ajan tuomiopäivä käsillä. Ihmettelen silti, että odottaako joku oikeasti tälle kaikelle onnellista loppua.

-the end-

Arbeit macht glückselige

Minulla on työpaikka.

Ja olen hyvin kiitollinen siitä.

Nyt minulla on varaa ostaa auto, jolla käydä töissä ja tankata siihen kallista bensiiniä, jotta sillä pääsee eteenpäin. Työni on hyvin vaativaa ja se verottaa minulta voimia. Minun täytyy muista syödä hyvin. Ostan joka päivä ruokaa työpaikan ruokalasta ja se on hyvää, mutta sen hinta kallistuu vuosi vuodelta ja aina minulla ei ole varaa ostaa sitä, lähinnä tämä ongelma on vain onneksi juuri ennen palkkapäivää. No nyt kun tuli puheeksi tuo palkkapäivä niin ajattelin seuraavana palkkapäivänä käydä ostamassa puvun, että näyttäisin hieman paremmalta töissä, ehkä pomokin huomaa ja toivottavasti ajattelee minun olevan oikein hyvä ja sitoutunut työntekijä ja saisin ylennyksen ehkäpä sitten joku päivä. Harmi, että minulla ei oikein ole vapaa-aikaa, asun nimittäin niin kaukana työpaikaltani, että työmatkoihin minulla menee joka päivä melkein kolme tuntia. Sitten pitäisi jaksaa vielä urheillä, että pysyisi yllä hyvä työkyky, pitääkin muistaa mennä ostamaan uudet lenkkarit. No on tässä valoa tunnelin päässä, sillä olen hakenut pankista lainaa, että saisin ostettua uuden kodin lähempää työpaikkaani, kalliiksihan se tulee, mutta pakko tehdä se, jotta jäisi aikaa vähän itsellenikin.

Onneksi he eivät ole antaneet minulle asetta.

Iltasatujen ilmoittamaa

Olipa kerran Maisa Makkaranyytti ja Miisa Mikrokosmos.

He olivat hyvät ystävät ja olivat olleet sitä aina. Tai ainakin niin kauan kuin he olivat toisensa tunteneet. Maisan tunnisti siitä, että hänellä somat pikkusaparot hiuksissaan ja Miisan siitä, että hänelläkin oli soma pikku saparo takapuolessaan.

Eräänä päivänä he päättivät löytää aarteen. Voi hurja mikä jännittävä seikkailu siitä varmastikin kehkeytyisi. He olivat heränneet aikaisin aamulla ja syöneet kunnon aamiaisen, sillä ei pieni lapsi jaksa seikkailla ilman kunnon aamiasta.
Heidän äitinsä, joka ei ollut ilkeä noita, vaikka olikin oikeasti vain äitipuoli sillä toinen puoli hänestä oli isä oli tehnyt heille eväät suurta retkeä silmällä pitäen. Eväänä oli niin tuoreita vohveleita kuin omatekemää boysenmarjahilloakin. Kaikki nuo ja monet muut herkut oli pakattu niin helvetin somasti pieneen koriin ja peitelty se niin helvetin somalla liinalla.

-Mutta voi ei ja kauhistuksen kananlanta!

Ilkeä merirosvo Raivo-Ripattinen olikin myös päättänyt löytää aarteen ja paremman kokemuksensa myötä hän löysi aarteen ennen Maisaa ja Miisaa. Ja koska Raivo-Ripattisella ei ollut sydän paikoillaan hän teurasti Maisan ja Miisan.

Ja vielä tänäkin päivänä Raivo-Ripattinen säilyttää Maisan ja Miisan pääkalloja vyöllään koristeina.

Sen pituinen se.

Polysemiaa pölyasemilla

Aluksi katseemme kiinnittyy siihen kuinka vastapäinen ikkuna hajoaa. Ikkuna hajoaa, koska vastapäätä asuva naapuri on päättänyt hypätä siitä alas kadulle. Naapuri on joko sekaisin tai itsetuhoinen, sama se, matkaa on kuitenkin tarpeeksi monta kerrosta, jotta lopputulos olisi mitään muuta kuin yksi ja sama.

Sitten sinä jatkat lausetta siihen mistä jäit aivan kuin äsköistä ei olisi tapahtunutkaan. Ja minäkin kuuntelen sinua ja luotan siihen, että joku kyllä hoitaa palokunnan paikalle siivoamaan naapurin irti kadusta.