-Koomikon päiväkirja, osa 138-
En ole nukkunut kolmeen yöhön. En siksi, että olisi kiire odottaa jonkun ihmeen tapahtumista. Ei ole.
Olen vain tuijottanut kattoon ja odottanut, että se romahtaa.
Tänään join aamulla viskiä, koska kahvi ei enää potki. Kahvi on vitsi, jonka kaikki ovat jo kuulleet.
Kävin kioskilla ja kotikadulla oli sama roska kuin eilen. Sama koira, joka ei katso ketään silmiin. Sama tyyppi, joka lupaa maksaa huomenna.
Ostin savukkeita, koska tarvitsen tupakkaa muistuttamaan, että hengitän vielä.
Minulla on käsittämätön määrä velkoja, mutta vain yksi takki, jonka hihat haisee sateelta ja vanhalta ullakolta.
Jatkan matkaani, ehdin klubille vielä hyvissä ajoin.
Lavalle on kaksi minuuttia. En tiedä vituttaako enemmän se, että minun pitää naurattaa heidät vai se, että he luulevat maksavansa siitä jotain muuta kuin oman unohduksensa.
Jos tämä olisi viimeinen ilta, en sanoisi kenellekään mitään. Jättäisin lasin puolilleen ja menisin ulos.
Ulkona on aina vähän kylmempää kuin pitäisi.
Mikrofoni on tahmea. En halua tietää miksi.
Käännän sitä kädessä kuin raskasta avainta, joka ei sovi mihinkään lukkoon.
Salissa on ehkä kaksikymmentä ihmistä. Osa katsoo minua kuin olisin rotta, joka on kiivennyt heidän ruokapöydälleen.
Loput katsovat drinkkejään, kuin ne osaisivat kertoa jotain parempaa tarinaa kuin minä. Ja tavallaan se on totta - ainakin minulle, vaihtaisin osia koska tahansa heidän kanssaan.
Aloitan jutun, jonka olen kertonut sata kertaa. Se tulee ulos väärin, mutta kukaan ei huomaa, koska kukaan ei odottanut sen olevan oikein.
Naurahtavat kohteliaasti. Se ei ole voitto, mutta ei se ole tappiokaan.
Näen takarivissä naisen, joka ei naura. Hän pitelee lasiaan kahdella kädellä, kuin se olisi viimeinen lämmin asia tässä kaupungissa. Kerron seuraavan jutun vain hänelle, vaikka hän ei tiedä sitä. Hän ei vieläkään naura, mutta nostaa lasin huulilleen ja katsoo suoraan minuun.
Se on tarpeeksi.
Vitsailen kunnes ajantajuni katoaa. Yhtäkkiä applodit tulevat kuin myöhässä oleva sade. Kylmä, nopea, ohimenevä.
Mikrofoni napsahtaa telineeseen ja kävelen pois kuin en olisi ollut siellä lainkaan.
Takahuoneessa joku kysyy: ”Miten meni?”
Vastaan: ”Kuin olis sylkäissy verta ja huomannu sen olevan puhtain asia elämässä.”
- - -
Keikka on ohi, mutta jalat eivät tiedä sitä.
Ne kuljettavat minut kadulle, jossa märkä asfaltti heijastaa valot kuin huonon muistin: vääristyneinä, venyneinä, liian kirkkaina.
Kävelen ohi baarin, jossa soitetaan jotain biisiä, jota en tunnista. Se voisi olla rakkauslaulu tai tappouhkaus — tässä kaupungissa ne kuulostavat samalta.
Joku huutaa nimeäni, mutta ääni on liian matala ollakseen ystävä ja liian iloinen ollakseen vihollinen. En käänny.
Käännyn sivukadulle, ja siellä hän on. Se nainen takarivistä. Hän nuorempi kuin mitä luulin ja jopa aavistuksen kauniimpi. ”Se oli hyvä juttu”, hän sanoo.
”Mikä?” kysyn.
”Se minkä kerroit minulle. Sinä kerroit sen minulle, eikö?”
En vastaa. Kävelen lähemmäs. Hänen henkensä haisee sitruunalta ja valheilta.
Keskustelu ei ole keskustelu, se on kaksi ihmistä seisomassa liian lähellä, ja hetken päästä me kävelemme samaan suuntaan.
Hotellihuoneessa verhot ovat auki. Kadunvalo tekee varjoista pitkiä ja kasvoista tuntemattomia.
Emme kysy nimiä. Nimet tekevät kaikesta virallista, ja tämä on kaikkea muuta.
Aamulla seuranani on vain lasi on pöydällä, vettä puolillaan. Hän on poissa.
Jäljellä on vain muutama sana, huulipunalla peiliin kirjoitettuna:
”Älä kerro sitä juttua enää.”
- - -
