Reginald Ashcroft oli viranomaisten piirissä pelätympi hahmo kuin rikollisten. Ja se oli tavallaan hyvinkin ristiriitaista sillä olihan Reginald itsekin poliisi. Hän oli liittovaltion erikoisetsivä. Hän ei juurikaan yhden kalenterivuoden aikana ratkonut rikoksia, mutta ne rikokset, jotka hän ratkoi olivat niitä kaikkein vaikeimpia, sairaimpia ja väkivaltaisimpia. Reginald vaati itseltään enemmän kuin mitä normaali stipendin saanut perfektionisti osasi koskaan vaatia itseltään. Reginald oli sitoutuneempi askeettiseen elämäntapaan pahemmin kuin Diogenes Sinopelainen - sillä erotuksella, että Reginald pukeutui tyylikkäämmin.
Harva kollega tajusi, että Reginaldin täydellisesti istuva puku oli Savile Row:lta haettu bespoke-puku. Ja niitä oli Reginaldilla useampia, yleensä hiilenharmaita, mutta oli joukossa pari sellaista missä oli huomaamaton liituraita. Niissä oli täydellinen istuvuus, joka korosti Reginaldin hyvin alhaista rasvaprosenttia jäntevän vartalon ympärillä. Reginald ei näyttänyt perinteisessä mielessä uhkaavalta, hän ei ollut lihaskimppu, jonka parransänki korosti jykevää leukalinjaa. Ei todellakaan, Reginald näytti enemmän antiikin Kreikan aikaiselta miespatsaalta, joka on paastonnut hieman liian pitkään. Reginaldin ulkonäkö ei tehnyt hänestä uhkaavaa. Se oli sen sijaan se jokin mikä piili hänen sisällään ja minkä ihmiset ympärillä vaistosivat alitajuisesti. Reginald pystyi vaientamaan puheensorinan cocktailkutsuilla pelkästään astumalla huoneeseen. Eikä hän ollut siitä vaivaantunut itse vaan päinvastoin hän nautti jollakin sadistisella tavalla tuosta. Yksi hänen kollegoistaan joka oli joutunut työskentelemään Reginaldin kanssa yhden sarjamurhaajatapauksen ympärillä oli kuvannut poliisiystävilleen Reginaldin olevan kuin Gestapon ja Hannibal Lecterin äpärälapsi, jota ei ole koskaan kastettu kirkossa papin toimesta vaan uitettu Styx-virrassa Keres-hengen varjeluksessa.
Mutta ei Reginald varsinaisesti paha ollut ja sitä paitsi pahuus itsessään oli Reginaldin mielestä hyvin subjektiivinen asia, yleensä ajan hengen määrittelemä moraalinen kuriositeetti lähinnä. Reginaldin uhkaavuus ei tullut hänen pahaenteisyydestään vaan äärettömän terävästä älystä ja pistävästä katseesta. Hän murskasi epäiltyjä kuulusteluissa tavalla, joka ajoittain oli enemmän aivopesua kuin perinteistä kuulustelua. Hänen käyttämät psykologiset keinot olivat hyvin kyseenalaisia ja murskasivat monen epäillyn psyyken peruuttamattomalla tavalla. Reginald ei harrastanut small talkia, sen sijaan hän viljeli kognitiivista uudelleenkehystämistä. Hän ei kysellyt epäillyn motiiveja vaan hänen puheensa vilisi kaksoissidoksia, sanoman uudelleenkohdentamista, meta-kommentointia ja kaikki tämä tähtäsi pitkän aikavälin hallintaan. Hänen käyttämänsä gaslighting oli niin taitavaa, ettei häntä koskaan edes syytetty sen käyttämisestä. Joku voisi kutsua Reginaldin takaa kommunikoida emotionaaliseksi dominanssiksi, mutta aidommin kyse oli emotionaalisesta sadismista.
Ja tätä kaikkea hänen ulkoinen olemuksensa täydensi ja vahvisti. Hyvä ryhti, vakaa, rauhallinen, mutta ei missään nimessä hidas liike. Katsekontakti oli energiaa imevä, äänenkäyttö oli vaimeaa, mutta voimakasta. Sanat mitä hän käytti olivat yksinkertaisia, kauniita, sivistyneitä ja kylmiä. Koskaan hän ei kiroillut. Tai olisi saattanut, jos olisi menettänyt malttinsa. Mutta miten saada sellainen mies hermostumaan, joka harvinaiset vapaaillat vietti kuunnellen Die Meistersinger von Nürnbergia? Mies joka heräsi aamuisin klo 4:30 vain mennäkseen jääkylmään kylpyammeeseen. Mies joka ei juonut aamuisin kahvia (se oli massoille tarkoitettu) vaan tuorepuristettua sitruunamehua, johon oli raastettu inkivääriä. Ei sellainen mies sadattele, joka on hylännyt futon-patjan liian elitistisenä vaan nukkuu yöt tatamilla maaten pellavalakana peittonaan.
Hän oli sukunsa mustalammas. Eikä hän sitä hävennyt. Päinvastoin hän oli ylpeä, että oli hylännyt vaurauden ja turvallisen uran psykologian parissa. Hänen isänsä sen sijaan oli hänelle katkera. Hintalappu, jonka muodosti sisäoppilaitos 5-vuotiaasta aina 25-vuotiaaksi yliopiston kesken jättäneestä esikoisesta oli sievoinen summa. Ei se toki konkurssia tehnyt Ashcrofteille likimainkaan, mutta se kiittämättömyys minkä Reginald antoi kasvoiltaan paistaa joulupöydässä vuosia sitten oli anteeksiantamatonta.
Ja kenenkään ulkopuolisen oli vaikea sitä ymmärtää. Hän oli kiistatta lahjakas, kenties yksi lahjakkaimmista koskaan mielen tieteiden piirissä. Miksi hän ei jatkanut yhdessä isänsä kanssa menestynyttä praktiikkaa ja tutkijan uraa.
Syy oli lopulta varsin yksinkertainen. Reginaldia ei kiinnostanut pelastaa ihmisiä. Häntä kiinnosti nitistää konnia. Hänen tavoitteenaan oli jonain päivänä päästä kuulustelemaan jonkun roistovaltion diktaattoria. Yksi tapaaminen riittäisi ja tuo ihmishirviö hirttäisi itsensä ensimmäisen mahdollisuuden tullen. Reginald ei luottanut oikeuslaitokseen, se oli hidas ja nykyaikainen paisunut lakiviidakko oli tehnyt mahdolliseksi sen, että pätevä juristi löysi aina jonkun muotovirheen, minkä varjolla syytetty pääsisi vapaaksi. Mutta jos Reginald saisi kuulustella niin mitään tuomiota ei tarvittaisi. Epäillyn sielu olisi puristettavissa kuivaksi muutamassa tunnissa kunhan vain tietäisi mistä traumasta lähteä uhria kurittamaan.
