Ihmiset kehuu. Ne ylistää ja joskus tuntuu, että heillä on keskinäinen kilpailu siitä, että kuka osaa sanoa kaikkein kauneimmat sanat. Ja hyvältähän se tuntuu. Kukapa ei haluaisi kuulla olevansa huippu, ykkönen ja ässä. Ja hetken uskoa olevansa voittaja ja melkein kuolematon.
Ihmiset haukkuu. Niitä ei tarvitse edes yllyttää henkiseen oksennukseen mikä kohdistuu muihin. Viiltäviä sanoja, henkilökohtaisia loukkauksia ja halveksuntaa rivien välissä. Näitäkin sanoja on helppo uskoa, vaikka ei haluaisi, mutta mieli tekee tepposet ja ainakin osa ivasta löytää aina perille.
Ihmiset analysoi. Niillä on aina valmiina diagnoosi, ne vaan osaa purkaa toisen persoonan pieniin paloihin ja laittaa luonteen kuin luonteen oikeaan lokeroon alta aikayksikön. Ja miksei tällaista persoonakuvausta uskoisi, uskoohan sen kertojakin sokeasti omiin sanoihinsa.
Mutta ihmiset ei tiedä. Ne tuntee ja ne luulee. Jos ne tietäis niin ne ei puhuis noin. Ne ei uskaltais. Sen verran on itsesuojeluvaistoa tyhmimmälläkin.
Enkä mä tarkoita itseäni. Enkä mä tarkoita just sua.
Mä tarkoitan jokaista meistä.
Nostetaan kädet ilmaan ja huudetaan "Heiiiiiiiiii!"
