Valo taittuu puiden lomasta ja luo hyvin omituisen ilmapiirin. Näkymä on kuin jostain maalauksesta tai elokuvasta, tuntuu epätodelliselta vain kävellä tällaisen näyn keskelle. Maasta nousee usvaa ja se vain korostaa tämän hetken ohikiitävää kauneutta. Jossain kauempana lintu laulaa, en todella tiedä mikä lintu, mutta sen ääni kuulostaa lohdulliselta. Vaikea kuvitella, että tämä paikka on yksi osa tätä muuta maailmaa, sitä jossa betoni hehkuu lämpöä ja pakokaasut kietoutuvat kaikkialla. Sitä maailmaa missä neonkyltit mainostavat milloin mitäkin ja missä ihmiset kiirehtivät paikasta toiseen kuin aika olisi loppumassa. Ja tässä minä olen, en edes tiedä missä lähin seuraava ihminen on. Ei tulisi mieleenikään rynnätä tämän paikan ohi ja toisaalta ei tulisi mieleenikään ottaa kuvaa tästä. Miten se kuva voisi edes puoliksi onnistua vangitsemaan tätä näkyä. Voisin jäädä tähän. Maatua tuon sammaleen kanssa ja viettää aikani maailmanloppuun juuri tässä. Varmaan joku näkisi tässä hyvän väylän moottoritielle tai golfkentän kerhoravintolalle. Mitä sellaiset ihmiset ymmärtävät mitään mistään ilmaisesta.
Kuinkakohan vanhoja nämä männyt tässä ovat? Ja kauanko on mennyt luonnolta ylipäätään luoda tämä paikka? Jostain kuuluu rasahdus. Otan kiväärini olalta ja viritän sen. Laitan kiväärini tukin olkaani vasten ja katson tätä näkyä tähtäimen läpi. Tuolta pensaiden takaa astuu esiin uljas kauris. Sen rintäkehä on nyt keskellä tähtäimeni keskikohtaa. Sormeni ja liipasin kohtaavat, sen kylmä metalli istuu täydellisesti sormitaipeeni alle.
Jossain lintu jatkaa lauluaan.
