Kujanjuoksu oli rangaistusmuoto. Siinä piti juosta kahden miesrivistön välissä, kun samalla hakattiin milloin raipoilla tai kepeillä. Sitä käytettiin myös kuolemantuomioissa ja silloin keppien sijasta rivistöstä iskettiin keihäillä ja seipäillä.
Ja nyt varmaan arvaatkin jo. Seuraavaksi vertaan omaa elämääni kujanjuoksuun. Ja itseäni hämmästyttää, ettei kyse olekaan mistään sadan metrin sprintistä vaan tämä on ultramaraton. Se on sitä joka päivä. Tarkoitus on, että tämä on kuolemanrangaistus, mutta niin hidas kuin mahdollista.
Keihäiden sijaan minua isketään eräpäivillä, määräpäivillä ja istuntopäivillä. Minua isketään toimistopäivillä, merkkipäivillä ja ylipäätään arkipäivillä. Mutta ei minua isketä pelkästään päivillä. Iltaisin minua hakataan huonoilla televisio-ohjelmilla, nälällä ja paniikkihäiriökohtauksilla. Eikä se jää siihen, sillä öisin vaivaa toisinaan unettomuus ja taas toisinaan painajaiset.
Silti aamut ovat pahimpia. Sillä aamuisin kaikki nuo ovat vasta edessä. Aamulla kaikki alkaa alusta. Ja kujanjuoksussa ei lopussa häämötä maaliviiva vaan siellä on deadline. Siellä on kirjaimellisesti se. Yritän kiirehtiä sinne, mutta kai pelkään, koska en ole sinne vielä päässyt. Tai sitten en ole kärsinyt tarpeeksi ja minun ei anneta sinne päästä. Tai sitten olen perso makealle ja käytän aikani sen sijaan herkkujen parissa, nautin kauniista näkymistä ja otan osumat vastaan, jotta kenties jonkun toisen ei tarvitse tätä kokea.
Olen sankari.
Epilogi:
Pitää ihailla ja tuntea kuvotusta ilman saivartelua.
