Kirjoittajalle voi tulla blokki, tyhjän paperin kammo. Painajainen, jossa mikään sana ei tunnu sopivalta aloittamiseen saatika jatkamaan toista. Lukijalle voi tulla lukijan blokki. Mikään teos, runo, tekstinpätkä ei sytytä halua jatkaa lukemista, ei ole mitään mielenkiintoa tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuntoilijalle voi tulla eteen tilanne, että kiireisen päivän jälkeen ei jaksa lähteä salille, jalat tuntuntuvat betonilta eikä maistu hölkkä pururadalla, mistään ei löydy treenimotivaatiota.
Sellainen on ihminen. Ihmiselle voi tulla elämisen blokki. Hengittäminen tuntuu raskaalta ja rintakehä painuu kohti selkärankaa kuin itsestään. Sydämen lyönnit sattuvat ja ovat liian voimakkaita, vaikka syke olisi kuinka alhainen tahansa. Itsenä oleminen vaikuttaa itsekkäältä. Hengittäminen tuntuu vaaralliselta, koska tiedostaa sen, että happi on myrkyllistä ja palaminen on aineen yhtymistä happeen.
Siksi haluankin kertoa seuraavan tarinan:
Oli kuulas ja tyyni aamuyö. Pauli Kolho aloitti uuden työn. Hänestä tuli valon palkkasoturi. Armoton ja hermoton. Hänellä oli kuulat sekaisin, mutta mieli tyyni kuin hirmumyrsky grogilasissa. Laineet löivät reunoille ja reunat löivät takaisin.
