Yksityisetsivä Kickelsson, Mack Kickelsson

Viikko oli ollut hiljainen, Mack pelkäsi, että toinen samanlainen viikko ja hänen Smith&Wesson-revolverinsa ruostuisi. Mack kaatoi suoraan pullosta whiskyä aseeseensa, näin se isäukkokin aina teki ja hyvin osui ohimoonsa vanhoilla päivillään.

Mack kaatoi tuota samaa halpaa whiskyä myös kurkkuunsa, se ei tuntunut missään, vaikka Mack vetikin silmäkulmiaan taaksepäin nielaistessaan aikamoisen miehekkään kulauksen. Kaupunki oli liian hiljainen. Aurinko paahtoi liian lujaa. Liikenteen pakokaasut savustivat ilmaa ja tukkivat aivoista normaalit radat ajatuksille ja ihmiset muistuttivat enemmän zombeja. Sellaisia päämäärättömiä ostoskeskuksissa vaeltelevia ihmisenkuvatuksia, jotka muistuttivat Mackia Vietnamin sodasta palanneita veteraaneja. Mack ei itse tosin ollut koskaan lähelläkään Vietnamin sotaa, mutta oli nähnyt siitä pari hiton hyvää elokuvaa.

Sitten kun Mack oli vetänyt popliinitakkinsa niskaan ja oli juuri lukinnut toimistonsa oven alkoi puhelin vimmatusti, suorastaan kiimaisena soimaan. No jos se on tärkeää niin se soi vielä maanantaina ajatteli Mack.

Karski yksityisetsivämme paineli alas hissiin, meni kadulle ja kuuli yhä kuinka puhelin soi hänen ylimmän kerroksen toimistossaan. Tai sitten hänen mielikuvituksensa oli jo alkanut temppuilemaan. Se ei olisi ensimmäinen kerta. Vaan se olisi kolmas kerta kun niin käy.

Viikonloppu meni kuten aina - kiinalaista pikaruokaa - vähän penkkipunnerrusta - paljon halpaa Lidl:n olutta - sataan kertaan katsottuja pornoelokuvia (parhaisiin kohtiin kelattuna) - sammumista omaan oksennukseen - maanantaina herääminen kellon armottomaan soittoon, päässä moukaroi joku ammattilaispainija terävällä pajavasaralla ohimoita sisältäpäin, ehkä kuitenkin vain kuvaannollisesti ajatteli Mack ajaessaan viidakkoveitsellä partaansa.

Mack joi aamupalaksi vain pannullisen vihreää teetä, se on hyvää vatsalle ja tekee gutaa minuuden feng shuille oli Mack oppinut television aamushow:sta joskus silloin kun Mackilla oli vielä ollut TV.

Mack kiipesi pakettiautonsa ratin taakse, vilkaisi peruutuspeiliin ja iski itsellensä silmää, flirttaili kuvalleen ja mietti että aikamoinen tappaja, naistenkaataja ja alfauros sitä vain oli hänestäkin tullut. Kampasi vielä hiuksensa ja viritti radiosta sen kanavan joka soitti vain parhaita hittejä ja muutenkin oli kaikkein imelin kanava maanpäällä.

Mack kaarsi pihalta renkaat ulvoen muun liikenteen sekaan. Silmät kiiluen hän kaahasi kohti työpaikkaansa, kaupungin pahamaineisimmassa kaupunginosassa sijaitsevaan toimistoonsa. Parkkipaikka löytyi vartin pyörimisen jälkeen, se oli invapaikka, mutta olihan hän tunnevammainen ja sitä paitsi, pysäköinninvalvojat eivät uskaltautuneet näille kulmille, täällä vallitsi viidakon lait eli Tarzan oli aika korkealla hierarkiassa.

Mack oli unohtanut työpaikkansa avaimet kotiinsa, hitto, hittojenhitto, hittovitunisohitto, hän sadatteli ja rikkoi golfmailalla toimistonsa ulko-oven ikkunan, että pääsi sisään.

Mutta sitten Mackin sydän pysähtyi hetkeksi, kivekset kiipesivät kuin nuoret simpanssit suoraan kurkkuun ja siitä ylös aivoihin, kylmä hiki laukesi iholle, pupillit laajenivat kuin eksyneellä orvolla jäniksellä moottoritiellä auton lähestyessä, Mackin syke otti uudet ennätykset ja adrenaliini vaimensi muut äänet.

Jäljelle jäi vain yksi ääni.

Ja se oli ääni jota Mack ei ollut kuullut vähään aikaan.

Itse asiassa se oli ääni jonka Mack oli viimeksi kuullut kun oli edellisen kerran lähtenyt töistään. Nimittäin puhelin joka normaalisti ei soi kuin aniharvoin oli ennen viikonloppua jäänyt soimaan ja se soi edelleen.

Tämän oli pakko olla jotain isoa.

Ja tärkeää.

Edes lehtimyyjä ei olisi noin sinnikäs.

Mack nielaisi. Varmuuden vuoksi vielä toisenkin kerran.

Mack otti askeleen kohti puhelinta ja kurotti kätensä luuriin. Mack nosti luurin varovasti ja jos hän olisi tiennyt mitä puhelu koskee ja mitä siitä seuraa hän ei olisi nostanut luuria edes miljoonasta Iso-Britannian punnasta tai lupauksesta varmasta taivaspaikasta.

"Haloo..." sanoi Mack ääniväristen.

-jatkuu ensi numerossa-