Distorted dim motion

Sisältövaroitus: Seuraava teksti on vastenmielinen, kuvottava, täynnä alhaista kieltä ja tulehtunutta haljasta, märkivää ja visvaa tihkuvaa sisäelintä, homesienen valtaamia aivolohkoja ja totta tosiaan, täynnä tarpeetonta alastomuutta, halpamaista esineellistämistä ja vääristynyttä kehonkuvaa kaupallisissa sekä pinnallisissa tarkoitusperissä.

Avutonta maassa makaavaa ei saa potkia. Senhän sanoo jo kurjinkin käyttäytymiskoodi ja vähääkään itseään kunnioittava henkilö tämän tajuaa. Mutta mitä jos - puhtaasti teoreettisesti - jos tämä maassa makaava avuton henkilö onkin hirvein ihmisyksilö mitä maa päällään kantaa? Sellainen, joka on täysin korruptoitunut ja henkisesti mätä roisto, joka on täysin kyvytön samaistumaan muiden tunteisiin. Sellaisia ihmisiä on, löytyy niitä, jotka sadistisella tavalla nauttiva muiden kärsimyksestä, sellaisia, jotka kuorivat ihon uhriensa päältä ja pitävät nämä hengissä mahdollisimman pitkään, jotta kiduttaminen voisi kestää mahdollisimman kauan.

Oon aika varma, että näitä saa potkia - näiden maatessa avuttomina maassa.

Ihmiset haluaa selkeitä sääntöjä. Mustavalkoisia joko/tai-tilanteita. Lakitekstiä ilman saivartelua, kymmenen käskyä ja vaihtoehdoiksi riittää 'kyllä' tai 'ei'. Ihmiset haluaa rajata turhan ulos ja jättää olennaisen sisään. Pitää olla logiikka ja pitää olla matematiikka ja näitä ei saa rikkoa.

Mutta elämä eikä maailma mene niin. Maailma on kummallinen. Tapahtuu kaikkea, syystä ja ilman syytä, kaikkea missä ei ole järkeä. Kaikkea mitä ei voi selittää eikä kannata edes yrittää. Tapahtuu sellaista mikä on olemassa nyt, mutta ei kohta. Tapahtuu sellaista mikä on mahdotonta ja mikä on kohtaloa. Tapahtuu samaan aikaan kun ei tapahdu. Ja tapahtuu uudestaan ja ei koskaan. 

Yksi kahdeksan neljä

Sellasia kahluusaappaita ei ole olemassakaan millä voisi tarpoa tässä paskasuossa johon eksyimme. Joskus pitää olla kiitollinen, että on päässyt näin pitkälle ja joskus pitää pelätä, että tännekö jään. Elämä on siitä hienoa, että ihmiset ovat jokaiseen tilanteeseen keksineet viisauden. On olemassa sanonta joka rohkaisee, inspiroi ja voimaannuttaa vaikka silmille räittäisiin ja tuntemattomat purisivat känsiään arkkusi äärellä.

Ei ole sellasta sinfoniaa, joka täällä paskasuolla tekisi oikeutta tälle löyhkälle. Eikä se paskan haju ole pahin. Nenästä hajuhermot menevät rikki, kun ylpeys pistelee ja omahyväisyys leijailee vaikka vastatuuleen. Ihminen on siitä hieno, että se on oman arvonsa tunteva, vaikka se olisi murhannut luostarillisen nunnia ja polttanut päälle halpaa mahorkkaa.

Ja eipä löydy kompassia, joka näyttäisi suunnan täällä paskasuolla. Tai on - jokaisella meistä omamme, mutta kenelläkään se ei näytä samaan suuntaan. Poukkoilemme ja törmäilemme toisiimme. Emmekä ymmärrä miksi muut eivät väistä. Näemme maaliin paskasuolla, vaikka se on vain tuoreena höyryävä kangastus. Siellä me sinkoilemme ja nauramme kärpäsille, jotka meitä jahtaavat. 

Paskasuo halki avaruuden.

Siellä se kiitää.

Ihmiset mukanaan.

Ei ehdi mennä läpi paskaversumin, loppuu aikamme ennen sitä.

The tramadol opioid can lower the user's threshold for serious violent crime

Ihmiset kehuu. Ne ylistää ja joskus tuntuu, että heillä on keskinäinen kilpailu siitä, että kuka osaa sanoa kaikkein kauneimmat sanat. Ja hyvältähän se tuntuu. Kukapa ei haluaisi kuulla olevansa huippu, ykkönen ja ässä. Ja hetken uskoa olevansa voittaja ja melkein kuolematon. 

Ihmiset haukkuu. Niitä ei tarvitse edes yllyttää henkiseen oksennukseen mikä kohdistuu muihin. Viiltäviä sanoja, henkilökohtaisia loukkauksia ja halveksuntaa rivien välissä. Näitäkin sanoja on helppo uskoa, vaikka ei haluaisi, mutta mieli tekee tepposet ja ainakin osa ivasta löytää aina perille. 

Ihmiset analysoi. Niillä on aina valmiina diagnoosi, ne vaan osaa purkaa toisen persoonan pieniin paloihin ja laittaa luonteen kuin luonteen oikeaan lokeroon alta aikayksikön. Ja miksei tällaista persoonakuvausta uskoisi, uskoohan sen kertojakin sokeasti omiin sanoihinsa.

Mutta ihmiset ei tiedä. Ne tuntee ja ne luulee. Jos ne tietäis niin ne ei puhuis noin. Ne ei uskaltais. Sen verran on itsesuojeluvaistoa tyhmimmälläkin. 

Enkä mä tarkoita itseäni. Enkä mä tarkoita just sua. 

Mä tarkoitan jokaista meistä. 

Nostetaan kädet ilmaan ja huudetaan "Heiiiiiiiiii!"

I'm in a barn before a cyclone

Kujanjuoksu oli rangaistusmuoto. Siinä piti juosta kahden miesrivistön välissä, kun samalla hakattiin milloin raipoilla tai kepeillä. Sitä käytettiin myös kuolemantuomioissa ja silloin keppien sijasta rivistöstä iskettiin keihäillä ja seipäillä. 

Ja nyt varmaan arvaatkin jo. Seuraavaksi vertaan omaa elämääni kujanjuoksuun. Ja itseäni hämmästyttää, ettei kyse olekaan mistään sadan metrin sprintistä vaan tämä on ultramaraton. Se on sitä joka päivä. Tarkoitus on, että tämä on kuolemanrangaistus, mutta niin hidas kuin mahdollista.

Keihäiden sijaan minua isketään eräpäivillä, määräpäivillä ja istuntopäivillä. Minua isketään toimistopäivillä, merkkipäivillä ja ylipäätään arkipäivillä. Mutta ei minua isketä pelkästään päivillä. Iltaisin minua hakataan huonoilla televisio-ohjelmilla, nälällä ja paniikkihäiriökohtauksilla. Eikä se jää siihen, sillä öisin vaivaa toisinaan unettomuus ja taas toisinaan painajaiset. 

Silti aamut ovat pahimpia. Sillä aamuisin kaikki nuo ovat vasta edessä. Aamulla kaikki alkaa alusta. Ja kujanjuoksussa ei lopussa häämötä maaliviiva vaan siellä on deadline. Siellä on kirjaimellisesti se. Yritän kiirehtiä sinne, mutta kai pelkään, koska en ole sinne vielä päässyt. Tai sitten en ole kärsinyt tarpeeksi ja minun ei anneta sinne päästä. Tai sitten olen perso makealle ja käytän aikani sen sijaan herkkujen parissa, nautin kauniista näkymistä ja otan osumat vastaan, jotta kenties jonkun toisen ei tarvitse tätä kokea.

Olen sankari. 

Epilogi:

Pitää ihailla ja tuntea kuvotusta ilman saivartelua.

Most beautiful chord progression

Kirjoittajalle voi tulla blokki, tyhjän paperin kammo. Painajainen, jossa mikään sana ei tunnu sopivalta aloittamiseen saatika jatkamaan toista. Lukijalle voi tulla lukijan blokki. Mikään teos, runo, tekstinpätkä ei sytytä halua jatkaa lukemista, ei ole mitään mielenkiintoa tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuntoilijalle voi tulla eteen tilanne, että kiireisen päivän jälkeen ei jaksa lähteä salille, jalat tuntuntuvat betonilta eikä maistu hölkkä pururadalla, mistään ei löydy treenimotivaatiota.

Sellainen on ihminen. Ihmiselle voi tulla elämisen blokki. Hengittäminen tuntuu raskaalta ja rintakehä painuu kohti selkärankaa kuin itsestään. Sydämen lyönnit sattuvat ja ovat liian voimakkaita, vaikka syke olisi kuinka alhainen tahansa. Itsenä oleminen vaikuttaa itsekkäältä. Hengittäminen tuntuu vaaralliselta, koska tiedostaa sen, että happi on myrkyllistä ja palaminen on aineen yhtymistä happeen.

Siksi haluankin kertoa seuraavan tarinan: 

Oli kuulas ja tyyni aamuyö. Pauli Kolho aloitti uuden työn. Hänestä tuli valon palkkasoturi. Armoton ja hermoton. Hänellä oli kuulat sekaisin, mutta mieli tyyni kuin hirmumyrsky grogilasissa. Laineet löivät reunoille ja reunat löivät takaisin.

Lux Astra Arcana

Anteeksi, että aiempi tarina oli liian todellinen. Tässä on täysin kuvitteellinen tarina:

Energian transmutaatio kiehtoi unohdetun neron mieltä. Hän halusi kuun valon vangita ja lopulta vuosikymmenten yritysten ja erehdysten jälkeen hän siinä myös onnistui. Ja siinä se oli, monimutkaisen ja -kerroksisen akvaarion sisällä nesteessä leijaili säteilyn essentia. Sitä oli kaunis katsella, se vangitsi näkijänsä. Se herätti toivoa jostain paremmasta mikä olisi tämän maailman tuolla puolen. Tämän katsominen paransi, se jopa nuorensi neroa parilla vuosikymmennellä mikä herätti kaupungissa ihmetystä niiden parissa, jotka neron tunsivat. Pitkään nero sai olla rauhassa, mutta niinhän siinä käy, että juorut alkoivat levitä. Kaikista eniten huomiota herätti huhu siitä, että nero on keksinyt nuorentavan voiteen ja vaikka hän järjestelmällisesti torjui kaikki kyselyt ja utelut niin lopulta nämä juorut kantautuivat salaseura Yakshin Legioonan luokse. Ja he päättivät ottaa tarkemmin selvää asiasta. 

Nero itse huomasi, että asiat olivat muuttumassa. Pihalla oli alkanut kukkimaan rusotemppelipuu ensimmäistä kertaa vuosiin.

Ja sitten eräänä iltana akvaariossa oleva valo tuntui reagoivan neron ajatuksiin. Se muutti muotoaan ja sen lähettämästä valosta tuli jotenkin hauraampaa. 

Kun viikkojen jälkeen tuosta neron mökkiin murtauduttiin niin sieltä ei löydetty neroa eikä tätä haaveiden lailla hehkuvaa valoa. Akvaario oli, mutta täysin tyhjänä. Muistiinpanot lähtivät murtautujien matkaan, mutta niistä tuskin olisi iloa kenellekään kovin nopeasti, siksi monimutkaiset, sekavat ja käsinkirjoitetut ne olivat.

Veikkaan, että meidän todellisuutemme ulottuvuudet eivät olleet enää kahlitsemassa neroamme vaan hän oli lähtenyt pakoon tuolle puolen tätä kaikkea. Valo oppaanaan hän matkaisi jonnekin missä keksintönsä saisi olla turvassa. 

Kului vuosia ja Yakshin Legioona sai varastamansa muistiinpanot järjestykseen ja pääsi aloittamaan kokeet niiden pohjalta.

Your mind is animated

"Sun pitää vaan luottaa sun intuitioon. Uskoa, että hyvä on kulman takana ja jos sä et voi muuttaa olosuhteita nyt paremmaks niin sä voit muuttaa sun tapaas suhtautua näihin olosuhteisiin. Ja kohta sä huomaat, että sä uskallat kohdata muut ihmiset aidosti juuri tässä hetkessä, sellaisina kuin he ovat ja niin sä kuin kaikki muutkin ootte aidosti omia itsejänne. Kukaan ei asetu mihinkään rooliin vaan ollaan vaan tässä hetkessä, vilpittömästi ja avoinna. Ei pelätä sitä, jos meitä sattuu, mutta odotetaan sitä, että tuntuu hyvälle. Ja jos nyt sattuu joku oman pään sisäinen umpikuja tulemaan vastaan niin mä tiedän, että yhdessä keksitään keino kiertää tai jopa purkaa se kokonaan. Ja hei, sä pystyt siihen, sä pystyt itse asiassa mihin vaan, sä et vaan välttämättä usko siihen. Eikä se oo rohkeutta, että sä et koskaan ylitä omia rajojas vaan oot aina omien pelkojes vanki. Ja mitä sitten vaikka mokaisit, kaatuisit niin, että sattuu - sellasesta vasta oppiikin ja mikään ei oo elämässä yhtä arvokasta"

-Ted Bundy

If I can't be my own

Valo taittuu puiden lomasta ja luo hyvin omituisen ilmapiirin. Näkymä on kuin jostain maalauksesta tai elokuvasta, tuntuu epätodelliselta vain kävellä tällaisen näyn keskelle. Maasta nousee usvaa ja se vain korostaa tämän hetken ohikiitävää kauneutta. Jossain kauempana lintu laulaa, en todella tiedä mikä lintu, mutta sen ääni kuulostaa lohdulliselta. Vaikea kuvitella, että tämä paikka on yksi osa tätä muuta maailmaa, sitä jossa betoni hehkuu lämpöä ja pakokaasut kietoutuvat kaikkialla. Sitä maailmaa missä neonkyltit mainostavat milloin mitäkin ja missä ihmiset kiirehtivät paikasta toiseen kuin aika olisi loppumassa. Ja tässä minä olen, en edes tiedä missä lähin seuraava ihminen on. Ei tulisi mieleenikään rynnätä tämän paikan ohi ja toisaalta ei tulisi mieleenikään ottaa kuvaa tästä. Miten se kuva voisi edes puoliksi onnistua vangitsemaan tätä näkyä. Voisin jäädä tähän. Maatua tuon sammaleen kanssa ja viettää aikani maailmanloppuun juuri tässä. Varmaan joku näkisi tässä hyvän väylän moottoritielle tai golfkentän kerhoravintolalle. Mitä sellaiset ihmiset ymmärtävät mitään mistään ilmaisesta. 

Kuinkakohan vanhoja nämä männyt tässä ovat? Ja kauanko on mennyt luonnolta ylipäätään luoda tämä paikka? Jostain kuuluu rasahdus. Otan kiväärini olalta ja viritän sen. Laitan kiväärini tukin olkaani vasten ja katson tätä näkyä tähtäimen läpi. Tuolta pensaiden takaa astuu esiin uljas kauris. Sen rintäkehä on nyt keskellä tähtäimeni keskikohtaa. Sormeni ja liipasin kohtaavat, sen kylmä metalli istuu täydellisesti sormitaipeeni alle.

Jossain lintu jatkaa lauluaan. 

Denial is powerful and dangerous

Miten voi onnistua?

Miten voi korjata virheensä?

Miten voi välttää tuhon?

Miten voi tulla ehjäksi?

Miten voi riittää itselleen ja muille?

Miten voi olla varma, että on oikeassa? Että tietää mitä kannattaa tehdä seuraavaksi, että milloin käteen ei jää muutakin kuin pelkkä katkennut pulkan naru?

Miten voi näyttää sisimpänsä?

Miten voi pelastua?

Miten voi löytää kotiin?

Miten voi antaa turvan pienemmille?

Miten vitussa kaikki on niin sekavaa? Ja milloin siitä tuli tällaista? Lähtikö se heti alusta saakka väärille raiteille ja yritykset korjata kurssia ovatkin vieneet koko ajan vain syvemmälle sokkelon uumeniin?

Miten voi valita voittavan arvan?

Miten tietää mikä kannattaa?

Miten millään on mitään väliä?

Miten saan voimat riittämään? Mistä ihmeestä ammentaa jotain uskoa, toivoa tai rakkautta joilla nostaa jalkoja edemmäs.

Miten kukaan uskoo mihinkään?

Miten sokeista tuli myös kuuroja?

Miten me sotkimme kaiken ja syytimme muita? Miten tätä ei voi kelata alkuun ja yrittää uudestaan?

Miten löydän sinut?

El éxtasis del oro

Tänä vuonna mangot ovat erityisen hyviä. Johtuuko sitten poikkeuksellisista sääolosuhteista, paljon kuumuutta, mutta myös paljon sateita, joka tapauksessa mangot ovat parempia kuin aikoihin. 

Sääli, etten itse pääse nauttimaan niistä. Olen löytänyt uuden pohjan, uuden mielettömyyden jolla kellua. En olisi uskonut kuinka vapauttavaa on luopua toivosta, tai minun tapauksessa menettää se tahtomattaan. Mutta se on. Asiat näkee ihan uudella tavalla. Osaa arvostaa eri tavalla ympäröivää yhteiskuntaa, näkee arvon kaikkein vähäpätöisimmissäkin ihmisissä. Tai eivät he ole vähäpätöisiä, mutta sillä tavalla niitä kutsuvat ne, jotka saavat äänensä kuuluville.

Palataan asiaan, lähden etsimään kylttiä, jossa luvattaisiin, että tämä on reilua peliä. En toistaiseksi ole löytänyt sitä. Alan epäillä, ettei sellaista kylttiä ole alkuunkaan. Ja se tarkoittaisi sitä, ettei tämä pelikään ole reilua. 

Toisille riittää mangoja.

Toiset voivat vain haaveilla niistä.